Rauno Jääskeläinen
Emilia-mummomme oli elänyt lapsuutensa ja varhaisen nuoruutensa jo 1800-luvulla. Hän oli miehensä Sampon tavoin allekirjoittanut helmikuun manifestin (1899) keisarille vietäväksi. Siihen hän oli laittanut ammatiksi ”palvelijatar”. Eli piika, hienommin sanottuna. Ukkini Samppo oli ilmoittanut ammatiksi torpan poika.
Louhulan torppa, jossa mummoni aloitti avionsa, itsenäistyi 1924, neljä vuotta myöhemmin mummo jäi leskeksi ja kahdeksan lapsen yksinhuoltajaksi, kun mies kuoli verenmyrkytykseen.
Vaikka mökki oli pieni, niin mummolla oli arvovaltaa ja arvokkuutta, jota ei muilla naisilla Louhulassa ollut. Muut naiset, mummon tyttäret tekivät raskaat työt, lehmien ja pienkarjan hoidon, heinätyöt ja halonhakkuut. Mummolle kuului ainoastaan leipomiset ja ruoanlaitto.
Vanhempi siskoni Terttu kertoi, että siinäkin oli jotain arvokkuutta, kun mummo otti vanerikopan kainaloonsa ja lähti hakemaan aitan hinkaloista ohra- ja ruisjauhoja. Eipä silloin 1940 luvun lopulla juuri nisujauhoja ollut. Hyvä, kun leipäjauhoja sentään oli.
Kuitenkin ne mummon paistamat leivät maistuivat hyvältä, ja mikä tuoksu! Terttu muistaa mummon nukutuslaulun kätkyessä, kun mummo häntä soudatti. Mummo oli sanonut, että ”nytpä minä hän laulaa komian laulun, tynnyri, tynnyri, tynnyri!” Ilmeisesti mummo ei muistanut mitään lasten lauluja, joten pikkuisen mielestä laulu lapselle ei ollut komia.
Kyläillessään naapurin Annin luona mummo puki pyhäröijjyn päälle, sitten kääntyi meidän lasten puoleen ja kysyi, ”onko minun silmät noessa?”
Mummo oli lähiseutujen paras kuppari. Asiakkaalle lämmitettiin savusaunaa, jotta siellä tarkeni hoidettava olla ilkosillaan. Mummolla oli sellainen pieni, terävä kupparin kirves, jolla hän napautti ihonpintaan pienen haavan, haavan päälle laitettiin lehmänsarvi, jonka toisessa päässä oli pieni reikä. Siitä imettiin ilmat sarvesta pois ja samalla siitä haavasta nousi sitten pahat veret sarveen. Kuppasarvia oli iholla useita.
Aikansa kun sarvia pidettiin, niin sarvet poistetiin ja kupattava valeltiin lämpöisellä vedellä. Kuppaus auttoi moniin vaivoihin, mitä ennen ihmisillä oli. Sehän oli luontaishoitoa parhaimmillaan.
Terttu-siskoni muistaa jo ollessaan isompi tyttö, yhden mummolan joulun. Käveltyään mummolaan, häntä kohtasi ankea näky. Kaksi harmaata naista, mummo ja vanhempi tytär istuivat mustaseinäisessä tuvassa, eikä näkyvissä ollut mitään jouluista! ”Minun tuli surku heitä, otin sahan ja hain metsästä kuusen, en muista millä koristelin sen, mutta heti tuli tupaan jouluinen tunnelma tuosta pienestä kuusesta ja siitä, että oli laulanut heille joululauluja”.
Meidän nuorempien muisteluissamme mummo oli vanha ja pukeutui vanhanaikaisesti tummiin vaatteisiin ja pitkiin hameisiin. Hän oli entisessä Louhulan torpassa pienviljelytaloksi kohonneen ruoanlaittaja ja ihmettelimme, miten usein siellä päivittäin syötiin ja juotiin kahvia.
Mummo ei ollut erityisen lapsirakas, eikä ollut hänen tapaistaan pitää lapsia sylissä. Kuitenkin olimme tervetulleita mummolaan, aina kun sinne menimme.
Mummo ei juurikaan sairastellut tai valitellut vaivojaan. Lääkkeinä hänellä oli kamferin ja valeriaanan tippoja, joita me lapset nautimme salaa sokeripalaan tiputettuina. Mummo kertoi meille lapsille mielellään tarinoita ja kummitusjuttuja. Mummo poistui keskuudestamme joulun alla 1961.
Vastaa