Ajattelua

Topi Berg

– Milloin sinä alat ajatella ja kirjoittaa ajatuksiasi muistiin, kysyi vaimoni. Olisi mukava tietää, mitä sinun päässäsi liikkuu?

Loukkaannuin ja päätin  heti alkaa ajatella. Ajattelu ja ajatusten muistiin merkitseminen on aika yksinkertaista ja halpaa. Eihän siihen hommaan tarvita muuta kuin aivot, kynä ja paperia. Aivothan jokaisella yleensä on, elleivät ne ole jääneet ravintolan narikkaan. Ahne portsari voi vaatia niiden säilyttämisestä kovaakin hintaa.

Omani tuntuivat onneksi olevan tallella, joten ei kuin muistiinpanovälineitä hankkimaan! Ostin paperikaupasta kynän ja vihkon. Myyjän kehotuksesta ostin myös pyyhekumin. Saattaahan olla, että tottumattomalle tulee vääriä ajatuksia. Ne on hyvä kumittaa saman tien. Kotimatkalla kävin pubissa krymppäämässä ostokseni parilla tuopilla. Näin teen kaikkien uusien ostosten kanssa, esim. sukkien tai kenkien. Krymppäämälla ne kestävät kauemmin.

Miten ollakkaan! Heti hississä keksinkin ensimmäisen ajatuksen. Naapurioven rouva tuppautui isoine kantamuksineen samaan hissiin. Minä litistyin nurkkaan. Rouvan nenä kävi tiuhaan tahtiin, ja

hän mulkoili minua halveksuvasti. Meinasin kunnolla suuttua, mutta sitten tuumin, että herrasmies ei lyö naista hattu päässä. Ja hatustahan pipokin käy. Kotona sitten muistin, ettei se ollutkaan minun oma ajatukseni. Sanonta on kai peräisin jostakin englantilaisesta gentlemanni-elokuvasta.

Jäin odottamaan ensimmäistä ajatusta, mutta vihko pysyi tyhjänä. Lopulta otin kirjoitustarpeet yöpöydälle siltä varalta, että ajatus iskisi yöllä. Ehkäpä minä olen aktiivisin yöaikaan. Olinhan jo lapsena yökastelija. Yhtenä aamuna vihkossa olikin kirjoitusta: Muista ostaa mustaa kenkälankkia! Mitä tuo yöllinen merkintä tarkoitti? Miksi mustaa lankkia, kun minulla ei edes ole mustia kenkiä? Tarkoittiko musta kenties kuolemaa? Pelästyin ja pyyhin kirjoitukseni pois.

Vihko pysyi koskemattomana pitkiä aikoja, kunnes joulun aikaan alkoi tapahtua. Makailin maittavan jouluaterian jälkeen sohvalla kädet ristissä vatsan päällä. Silloin se ajatus tuli ja se oli melkein täyttä runoa: Pullistumista kaunein on hyvää ruokaa täynnä oleva vatsa. Kirjoitin sen muistiin ja jatkoin lepäämistä.

Parin tunnin päästä vatsaani alkoi koskea todella kovasti. Ähkyin ja puhisin, mutta uusi ajatuskin oli valmiina: Vaivoista vakavin on vakava vatsavaiva. Taas pelkkää runoa!

Luulin jo kuolevani, mutta monen vessassa käynnin jälkeen oloni alkoi helpottua.  Ja taas pukkasi uutta ajatusta: Jos suoli toimii, ei ole hätää edes kuolinvuoteella. Ei ehkä runoa, mutta valtavan lohduttavasti ja rohkeasti ajateltu.

Se joulun aika ei todellakaan mennyt hukkaan ajatusten kannalta.  Ottiko joulu kuitenkin liian koville, koska sen jälkeen ajatusrintamalla on ollut hyvin hiljaista. Nyt ollaan jo pitkälti kesässä. No, viime viikolla alkoi onneksi tapahtua. Olin kävelemässä. Eräässä pihassa mies leikkasi orapihlaja-aitaa. Pysähdyin kohteliaasti kyselemään työn sujumista, kun perheen emäntä ilmestyi rappusille huutelemaan miehelleen. Silloin se ajatus välähti ja sanoin sen ääneen: Ruma eukko vastaa hyvää piha-aitaa.

Turhaan välähti ja turhaan sanoin ajatukseni ääneen. Pariin viikkoon en nähnyt kunnolla. Nenä oli turvoksissa ja silmät mustana. Kun vähän tokenin, kirjoitin viimeiset aatokseni ylös: Jos joskus ajattelen, en ainakaan ääneen. Näytin vihkoani vaimolleni ja tein samalla radikaalin päätöksen:

– Minun ajatukseni on ajateltu loppuun. Minä lopetan. Antaa muitten hoidella ajatushommat.

– Ymmärrän. Ehkäpä minä panin sinut liian koville. Saat käydä pubissa, jotta rauhoitut ja pääset takaisin normaalielämään.