Työ- ja elinkeinotoimistoissa oli kesäkuun lopussa yhteensä 366 100 työtöntä työnhakijaa. Näiden kylmien ja kylmäävien lukujen varjossa on suunnaton määrä inhimillistä turvattomuutta, epävarmuutta ja suoranaista hätää. Vaikka suomalaisissa on paljon auttamishalua, on myös ymmärtämättömyyttä ja sen synnyttämää häpeää.
Kirjoitin vuonna 2004 tästä runon, joka ulottuu paljon varhaisempaan aikaan, nuoruuteni päiviin. Mielestäni se on edelleen ajankohtainen:
Tositarina
Olimme nuoria
elämämme alkutaipaleella,
mies työttömäksi joutui,
velkaista paria
maailma torjui.
Ystävä kyläilemään saapui,
sanoi viisaan sanansa:
”Kyllä kunnon ihminen työtä saa,
kun vain tehdä haluaa.”
Nolostuneina suljimme ovemme,
häpesimme,
emmehän olleet muitten mielestä
kunnoin ihmisiä,
olimmeko ihmisiä lainkaan.
Kunnes onni aukeni,
paperitehdas ovensa avasi
miehen töihin palkkasi.
Kului vuosia monia,
ystävä jälleen kyläilemään saapui,,
itki kovuutta maailman.
Tehdas oli lopettanut,
poika työttömäksi jäänyt,
tytär toimistoa siivoamassa,
yhtiö konkurssissa,
tyttärelle ovi aukeni työvoimatoimistossa.
Ilman työtä myös aviomies,
toisilta söi kenties,
kuten ystäväni sanoi, armopaloja,
kun ei enää rakennettu taloja.
Ystäväni itkiessä
ääni pieni sisimmässä
kutitti tuo vahingonilo.
Mutta kiitos itselleni siitä,
vaikka en pystynyt lohduttamaan,
en sanonut:
”Kyllä kunnon ihminen työtä saa,
kun vain tehdä haluaa.”
– Anna Haataja
