Muuttunut mummola

Ada Juvonen

Viime kesänä kävin pitkästä aikaa lapsuuteni rakkaassa mummolassa, äitini lapsuudenkodissa.

Mummolani sijaitsee Heinävedellä melko lähellä Uuttaa Valamoa ja Lintulan luostaria, saman Juojärvi-nimisen järven rannalla, niemessä jonka nimi on Myllyniemi.

Niinpä mummolan talokin on nimetty Myllyniemeksi, vaikka ei siinä niemessä kaiketi koskaan ole ollut muuta myllyä kuin mummolan saunakodassa olevat käsikivet, joilla on jauhettu uudispuurojauhot ja tuoreista jyvistä talkkunajauhot aina syksyisin.

Edellisen kerran olin käynyt Myllyniemessä noin neljäkymmentä vuotta sitten. Nyt entisellään näytti olevan vain Juojärvi, laivalaituri saunarannassa ja pieni matalikko, jossa lapset saattoivat uida käsipohjaa. Ranta syveni nopeasti, joten laiturin pituus oli alle kymmenen metriä ja laiturin viereen saattoi parkeerata melko iso höyrylaiva Tapio silloin, kun se liikennöi Juojärvellä ja monien kanavien kautta Heinäveden reittiä pitkin Savasvettä myöten, kohden Kuopion kaupunkia, viimeisiä kertoja ehkä neljäkymmenluvulla, sotien jälkeen.

Talon pihapiiri oli ihmeesti pienentynyt. Kaksiovinen aittarakennus oli lähentynyt tuvan rappusia liian lähelle. Päärakennuskin näytti kutistuneen. Kamarin ikkunan edessä oli kasvanut melko leveä tuomi. Kukkien aikaan koko pihan täytti sen huumaava tuoksu. Tuo komea pensasmainen puu oli hakattu noin puolimetriseen kantoon, kaikki pois, mutta sitkeästi se oli aloittanut uuden tuomipehkon kasvattamisen. Kivinavettarakennus näytti autiolta, ja siitä oli hävinnyt puolet pois. Navettapolun varressa kasvoi suuri pihlaja, kuin pyhä puu. Se uhmasi aikaa eikä suostunut vanhenemaan. Oli pohjoistuuli ja Juojärven aallot löivät Myllyniemen rantaan.

Kuvittelin mummoni tulevan rannalta, kainalossaan pyykkikori, jossa oli vitivalkoista lakanapyykkiä, jonka hän oli kerännyt pyykkinarulta. Naru oli kiinnitetty saunarakennuksen nurkalta puuliiterin räystäään alle. Keskellä narua oli pitkä koivuseiväs, jolla naru nostettiin niin korkealle, etteivät lakanat koskettaneet maahan ollessaan narulla kuivumassa.

Mummo oli alle kuusikymmentävuotias noin 165 senttimetriä pitkä, hieman ylipainoinen, vahvan näköinen nainen, jonka tummat luonnonkiharat, vyötärölle ulottuvat hiukset olivat yhdellä palmikolla, suorana niskassa. Se oli upeannäköinen letti.

Mummo tervehti minua ja pikkusiskoa kädestä ja kutsui tupaan.

Hän jatkoi matkaansa ja astui aitan vasemmanpuoleisesta ovesta sisään. Aitassa oli vasemmalla seinustalla laidasta aukivedettävä puusänky, johon oli litettu peti kahdelle ihmiselle. Takaseinän vieressä oli 120x80x70 sentin kokoinen pöytä. Sille mummo laski pyykkikorinsa. Sängyn yläpuolella oli valkoinen haapapuinen orsi ja maanlainen oikealla seinustalla. Orsilla oli pyhävaatteita, nätisti etteivät rypisty. Aitassa tuoksui ihmeen hyvältä, puhtaalta ja raikkaalta.

Kuljin mummon perässä ja hengitin aitan tuttua suloista tuoksua. Astuimme ulos ja mummo meni toiseen aittaa. Kun hän tuli ulos, hänellä oli toisessa kädessään tuohesta tehty koppa, joka oli puolillaan karjalanpiirakoita. Niistä tuli niin hyvä tuoksu, että nälkä kuristi mahaani.

– Jaksatko kantaa tämän tuppaan. Minä tuon voin, piimän ja kalat.

Otin piirakkakopan ja sain vielä varoituksen ”elä sie vain kompastu, astu jalakoihis kahtoin”. Mummolla oli voikuppi ja siinä mummon kirnuamaan tuoretta voita. Toisessa kupissa lautasen pituisia voissa paistettuja verkkoahvenia ja isossa posliininkannussa ihanaa kirnu-kokkelipiimää.

Anu-sisko leikki vihreällä nurmikolla kissan kanssa.

– Nyt myö mennään tuppaan ja ruvetaan herkuttelemaan. Sittä laitetaan lehmille savus ja kututaan ne lypsylle. Varoppa Anna-Liisa rappusii ja männäänpä syömään

Seisoin tuvassa ikkunan edessä. Siitä näkyi kuoppamäelle. Entinen komea perunapelto oli hävinnyt ja kasvoi tiheää sekametsää: kuusia, koivuja, leppiä. Metsä ylettyi melkein aitan seinään.

– Onpa perunapelto muuttunut metsäksi, sanoin.

Uusi mummolan omistaja kysyi: ”Missä perunapelto on ollut?” Kun kerroin, nuori rouva sanoi: ”Ei kai!”