Heimo Seppänen
Suuri osa ihmisistä uskoo, että ihmissielu irrotessaan ruumiista jää elämään. Ja että eläimillä ei ole sielua, eikä sen sielu ole jumalallinen. Tämä on minusta karkeaa vääryyttä eläintä kohtaan.
Jotkut tosin väittävät, että ihminen itse keksi sielunsa ja jumalansa. Kysynpä kuka maailmassa tekee pahaa, turmelee, tuhoaa, suorittaa mielivaltaisia julmuuksia ja saastuttaa? Tuoko jumalaton eläin vai jumalallinen ihminen? Tiedän kyllä, Pyhä ihminen!
Kyllä eläin tappaa, mutta vain syödäkseen, pysyäkseen hengissä.
Tulin äsken lenkiltä rannalta, sieltä missä koiraamme ulkoilutin. Koiramme Hero on kuollut. Olen löhöillyt ja lueskellut, mutta tänään päätin lähteä kävelemään sinne, missä lukemattomat kerrat yhdessä kuljimme. Nyt kiertelen yksin. Mietin ja muistelen.
Jos väitteet pitävät paikkansa ihmisen uudesta elämästä, sen olet myös sinä koiramme ansainnut. Olen tehnyt paljon enemmän vääryyttä kuin sinä. Tosin kyllä sinä pentuna teit pikkupahoja. Revit kuopuksemme sukkia ja housunlahkeita riekaleiksi. Purit tuolin ja pöydän jalkoja. Eikä me raaskittu sinua siitä pahemmin kurittaa. Ne olen sinulle anteeksi antanut. Jumalalta sinun ei tarvitse pyytää.
Pentuna olit ensikertaa kanssamme uimassa. Olit ensimmäisenä vedessä. Uimme koko perhe. Se oli sinulle uutta. Olit iloinen. Omistajasi, esikoisemme luona et paljon ollut. Suurimman osan elämästäsi meillä, hoitoäidin, hoitoisän ja kuopuksemme luona. Kasvoit suureksi, ruokapöydän korkuiseksi. Olen varma, että sait meillä hyvän hoidon. Et mielelläsi muualle jäänyt edes yöksi.
Laitoin sinut kerran pois. Suonet sen anteeksi. Raskasta se joskus oli: työt, sinun hoito, huolto ja ulkoiluttaminen. Olit muutamia vuorokausia kaukana. Vanhin poikani suuttui ja muu perhe ikävöi. Itsekin tunsin syvää katumusta ja läksin sinua hakemaan takaisin. Voi sitä riemua! Viivyin siellä päivän. Olit koko ajan levoton: Ottaako hoitoisä mukaan autoonsa? Taisit enemmän ikävöidä hoitoäitiä. Otinhan minä mukaani.
Eksyit metsään. Otin kerran sinut mukaani sienimetsään. Niin innolla olit aina lähtemässä autoon. Kuljimme tuntikausia metsässä melkein vierekkäin. Sitten tuli lähdön aika. Sinua ei näkynyt. Kutsuin. Huusin. Et tullut. Kävelin sienien kanssa kilometrin päähän autolle. Sitten tulit sinäkin. Olit väsynyt ja hengästynyt. Näin, että sinulla oli ollut todellä hätä. Huolissani olin minäkin. Kun kuljimme sen jälkeen kahden autolla Kainuussa, seurasit perillä minua kuin varjo. Turvaduit hoitoisään ja tulit yöllä sänkyyni jalkopäähän. En ajanut sinua pois.
Nyt sinä olet poissa. Ja minulla on ikävä. Ei kuulu sinun liikehdintää, ei haukahdusta. On niin hiljaista. Et enää ole ottamassa vastassa riemuiten, hypellen ja vinkuen tuota rakkainta ystävääsi, hoitoäitiäsi.
Yli kymmenvuotiaana sairastuit vakavasti. Lyhyessä ajassa heikkenit. Hoitoäiti meni sinua kellariin koskettamaan. Olit kylmennyt. Viimeiset hyvästit kuului: ”Äidin koira”. Surun tunne oli kaunista. Se oli vilpitöntä. Sitten vein sinut omistajasi luo. Hän halasi jäykkää ruumiistasi. Viime kosketus. Se oli hyvästijättö.
Vein sinut mökkimme lähelle. Kaivoin haudan. Vuorasin sinut hyvin omiin mattoihisi. Peitin haudan. Se oli raskas päivä. Seisoin hetken haudallasi. Ajattelin. Anna anteeksi. Vilpitön olit ystävä. Rauhallinen, vaatimaton ja vähään tyytyväinen. Se oli sen sortin siunaus. Surun tunne oli suuri. Mutta se tunne on vilpitön, puhdas ja kaunis.
Vastaa