Kalevi Kivistö
Eläkeläisen numeroon 7/2018 kirjoittamani kolumni ”Kaikkien alojen asiantuntijat” herätti sosiaalisessa mediassa jonkin verran keskustelua. Siksi tekee mieli vielä palata aiheeseen.
Ennen vanhaan, vielä omassa lapsuudessanikin, kuuli silloin tällöin sanottavan, että ”tottahan sen täytyy olla, kun siitä on lehdessä kirjoitettu”. Sanomalehti oli näin ajattelevan ehdoton auktoriteetti. Nykypäivänä painoasu tuskin riittää totuuden kriteeriksi, sosiaalinen media vielä vähemmän. Auktoriteetteja on etsittävä muualta.
Ne voivat löytyä pyhinä pidetyistä kirjoituksista, Raamatusta, Koraanista tai vaikkapa Leninin kootuista. Sopiva sitaatti kehiin, ja niin asia on ratkaistu.
Pyhinä pidettyjä tekstejä maallisemmin voidaan vedota asian esittäjän korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan tai oppiarvoon. Akateeminen titteli tuntuukin tiedettä arvostavassa yhteiskunnassa kiistattomalta auktoriteettiaseman perusteelta. Se korostuu vielä, jos siihen voi liittää meriittejä kansainvälisistä tunnustuksista. Nobel on siinä sarjassa huippua.
Tieteelliseen maailmankuvaan ehdoton auktoriteettiusko istuu kuitenkin huonosti. Tieteen perusolemuksena on jatkuva tulosten ja käsitysten kyseenalaiseksi asettaminen ja niiden korjaaminen. Tutkija joutuu aina rakentamaan työnsä edeltäjien löydöksiin ja ottamaan niistä lähtökohta työlleen. Samalla hän todellisuutta testaamalla on kuitenkin valmis koko ajan tarkistamaan edeltäjiensä luomaa maailmankuvaa ja siinä onnistumisilla mitataan tieteen edistys. Maailmankuva, joka perustuu tutkittuun tietoon, on kullakin hetkellä paras saatavilla oleva käsitys todellisuudesta.
***
Omalla alallaan tieteen tekijät ovat tieteen auktoriteetteja – niin kauan kuin uudet tutkijat ”nousevat heidän hartioilleen” ja tarkistavat edeltäjiensä luomaa maailmankuvaa ja rakentavat lähtökohtia puolestaan omille seuraajilleen. Tosin silloinkin on hyvä muistaa talousnobelisti v. Hayekin varoitus myöskään uusien, ehdottomien auktoriteettien nostamisesta tieteenalalle.
Tutkijankin osalta tilanne on aika lailla toinen, kun siirrytään oman erikoisalan ulkopuolelle. Tosin silloinkin voi tieteellisen koulutuksen harjaannuttamasta ajattelusta, kriittisyydestä ja kontrolloidun tiedonhankinnan pelisääntöjen sisäistämisestä, olla suurtakin apua. Jos siihen liittyy vielä korkeatasoinen etiikka, joka niin ikään on tieteen teon yksi perusta, voi tuloksena olla merkittäviä puheenvuoroja suuren yleisön kannalta. Muistettakoon vaikka Georg Henrik von Wrightin puheenvuoro aikanaan Vietnamin sodasta tai ydinfyysikkojen varoitukset ydinenergian tuhovoimasta.
Oman alansa ulkopuolella liikkuessaan tutkijan tilanne on kuitenkin toinen. Julkisuus mielellään käyttää yhdellä alalla saavutettua arvostettua asemaa perusteena, jonka uskotaan antavan painoa auktoritatiivisten kannanottojen ilmaisemiseen kokonaan muilla aloilla. Peruskoulukeskustelun varhaisvaiheissa anatomian professori väitti uuden ajan tarvitsevan vanhaa koulua. Peliteorian tuntija taas arvioi äskettäin eläkejärjestelmämme kestävyyttä toisin kuin alan asiantuntijat. Peliteoreetikkoa kuitenkin uskotaan, onhan hän nobelisti. Muistelen taloustieteilijä Sixten Korkman’in joskus ilmaisseenkin kiusaantuneisuutensa siitä, että häneltä tivataan kannanottoja monenlaisiin asioihin riippumatta siitä, liittyvätkö kysymykset mitenkään taloustieteeseen.
Tässäkin asiassa muodit vaihtelevat. 1960- ja 1970-luvulla sosiologeilta kysyttiin valistunutta kantaa asiaan kuin asiaan – ja meidän sosiologien itsetuntoa se tietenkin hiveli. 80-luvulla biologia nousi vastaavaan asemaan ja varsinkin sosiobiologia oli kova sana. 90-luvulla pääministeri Aho kutsui pariinkin otteeseen filosofeja arvioimaan Suomen henkistä tilaa ja tulevaisuutta. 90-luvulla ja vuonna 2008 koettujen talouskriisien jälkeen taloustieteen asiantuntemuksesta on tullut entistä kysytympää.
On hyvä muistaa, että akateeminen viikunanlehti ei ole asiantuntemuksen tae silloin, kun liikutaan oman (erikois)alan ulkopuolella. Parhaimmillaan se voi olla tae siitä, että oman erikoisalan ulkopuolelle sijoittuvan asian arvioinnissa on sovellettu kontrolloidun ja kriittisen tiedon hankinnan menetelmiä. Huonoimmillaan se on asiantuntemattomuuden peittämistä pelkällä tittelillä.
***
Presidentti Koivisto mietiskeli eräissä kirjoituksissaan tulevaisuuden tutkimuksen mahdollisuuksia. Tutkijahan tulee yleensä paikalle silloin, kun tutkittava ilmiö on jo tapahtunut. Tulevaisuutta tutkittaessa pyritään ennakoimaan sellaista, mitä ei ole vielä tapahtunut eikä tutkijalla ole havaintomateriaalia käytössään. Siksipä erilaisten ennusteiden arvioinnissa tarvittaisiin tervettä kriittisyyttä ja suhteellisuuden tajua.
Kun havaintomateriaalia ei ole, tehdään ennusteita. Jos ennustuksen kohteena oleva ilmiö on toistuva, voidaan ennusteita tehdä jo koettujen syys-seuraus –suhteiden perusteella. Niissä toimitaan kuitenkin todennäköisyyksien varassa, mistä syystä ennusteet ovat aina enemmän tai vähemmän ”sinne päin”. Siksi promilletason muutoksiin perustuvat päätelmät yliarvioivat useimmiten ennusteiden todellisen tarkkuuden. Esimerkiksi talouden kasvuennusteista tai puolueiden kannatusgallupeista riittäisi useimmiten kokonaislukujen esille tuomien trendien hahmottaminen, otsikoita ei kannattaisi tehdä promilletason värähdyksistä.
Aikanaan hallituksissa toimiessani pohdiskelimme, miksi eri laitosten ennusteet antavat hieman erilaisia ennusteita. Useimmilla tutkimuslaitoksilla on omat ennustemallinsa, joissa eri asioiden painoarvot vaihtelevat. Ennustemallien koostumuksen erot vaikuttavat aina jonkin verran ennusteiden tuloksiin.
Oma lukunsa ovat poikkeukselliset ja yllättävät ilmiöt. Niiden edessä tulevaisuuden tutkijakin on jokseenkin ”kädetön”.
***
Julkisuudessa puolueiden kannatusarviot ja niiden muutokset ovat vielä talousennusteitakin enemmän esillä. Niillä arvioidaan, millä todennäköisyydellä kannatussuhteet äänioikeutetun väestön keskuudessa osuvat ennusteen ”haarukkaan”. Haarukan laidat ilmaistaan ns. luottamusvälillä, jonka sisälle kannatusluvut – eivät varmasti vaan tietyllä todennäköisyydellä – väestön keskuudessa asettuvat. Muutokset ovat yleensä paljon pienempiä kuin nuo ilmoitetut vaihteluvälit – ja silti niistä tehdään isoja otsikoita.
On myös hyvä tietää, että kannatusluvut eivät ole niitä jakautumia, jotka otokseen osallistuneiden mielipiteissä esiintyvät. Ne on korjattu erilaisilla korjauskertoimilla, joissa otetaan huomioon se, miten paljon kyselyjen ns. raakajakautumat ja vaalin todelliset kannatusjakautumat ovat eronneet toisistaan. Tietyt systemaattiset erot vaikkapa esimerkiksi Vasemmistoliiton ja Perussuomalaisten kannatussuhteissa eri tutkimuslaitosten tuloksissa saattavat selittyä korjauskertoimien erilaisuudella – tai sitten otannan eroilla, kuten rkp:n osalta Ylen tammikuisessa gallupissa kävi.
Kaikissa kyselyissä on perusolettamuksena, että otanta on ns. satunnaisotanta. Yleensä kyselyissä ei kaikkia otantaan osuneita tavoiteta. Siksi olisi tärkeä tietää, onko tätä katoa jotenkin paikattu ja miten se on tapahtunut. Jos – kuvaannollisesti sanoen – otantaan osunutta ei tavoiteta ja kyselijä soittaakin kyselykiintiötään paikatakseen naapurin ovikelloa (tai puhelinta) paremmalla menestyksellä, menettää otanta satunnaisotannan luonteensa. Ainakin olisi tärkeä tietää, vastaako vastanneiden ja tavoittamatta jääneiden koostumus toisiaan. Olisi hyvä tietää, miten ongelmaa on kyselyjä tehtäessä käsitelty.
Ennusteet ovat toki mielenkiintoista aineistoa tiedotusvälineissä. Parhaimmillaan ne lisäävät kiinnostusta yhteiskunnallisin asioihin. Olisi kuitenkin hyvä suhtautua ennusteisiin terveellä kriittisyydellä.
Kivistön alkuperäiseen kirjoitukseen tutustua kokionaisuudessan myös alla olevan tekstilinkin kautta:
Vastaa