Nevan rannalla

Riitta Suhonen

Kävin lyhyellä kolmen päivän retkellä Pietarissa. Ryhmämatka oli Eläkeläiset ry:n ja Suomi- Venäjä-seuran toteuttama. Olin viimeksi käynyt kaupungissa 8 vuotta sitten ja ensimmäisen kerran vuonna 1958, jolloin kaupunkia nimitettiin Leningradiksi. Väliin on sinne mahtunut lukemattomia matkoja erilaisten seurueiden kanssa.

Miljoonakaupungin tuntu levisi eteen heti asemalle saavuttua. Ihmisiä oli kiireisinä kantamuksineen ja rullaavine matka-arkkuineen menossa ja tulossa. Lyhytaikaisella vierailulla ei kummoista ehdi nähdä – ellei ole suunniteltua ohjelmaa, opastusta ja kuljetusta. Matkalaisen oli valittava neljästä kohteesta vähintään kaksi kiertoajelun lisäksi. Ohjelma oli hieman tiivis, silti aika hyvin eläkeläisryhmä sinnitteli kohteesta toiseen, välillä ruokaillen ja huiliakin ehdittiin.

Junalta suoraan matkasimme Nykytaiteen museoon Erartaan, joka oli uusi miellyttävä tuttavuus, sai omia aikojaan liikkua eri kerroksissa, oli hissit, avarat tilat, väkeä ei tungokseen. Osa ryhmästä lähti joki- ja kanava-ajelulle. Illalla sitten käveltiin iltaruokailuun ja viihdyttiin Kasakkashown tanssia ja laulua kuunnellen. Rohkeimmat pääsivät vielä tanssiin mukaan. Seuraavana päivänä oli Eremitaasi, jossa seikkailivat massoittain liikkuvat turistiryppäät peilailevin kännyköin. Monia ryhmiä oli yht´aikaa kohteissa, sitten huoneiden läpi pyyheltäen jatkoimme oppaan perässä ja joku kohdekin jäi mieleen. Olen ollut monesti aiemmin kierroksilla ja kuvittelin, että olisi jotain vaihtuvaa luvassa, mutta ei. Osa ryhmän jäsenistä viihtyi illalla järjestetyissä konsertti- ja balettikatsomoissa.

Kiertoajelun jälkeen päivällä erkani pieni ryhmä kävelyretkelle ja kirjakauppaan ja edelleen Nevskiä tunnustellen. Kirjan (Singer-talo) kahvilassa istuksiin kahvin ja leivoksen kera. Kyllä pietarilaiskahvilassakin nettiin tuijotettiin, koneita näprättiin, joku kirjaakin plarasi. Nuoripari puhua palatti toistensa suuhun capuccinon äärellä. Pushkinia vain uupui runojaan lausumassa.

Saapastellessani Nevskillä huomasin, että katu oli jostain syystä pidentynyt ja leventynyt, ihmistä tuhottomasti enemmän kuin muistin. Liikenne tuntui olevan kaoottista. Autoja jossain järjestyksettömässä menossa, Ladaa eikä Mossea missään. Kaiken keskellä erään bussin takaosassa suurin kirjaimin lause: jos on huomautettavaa kuljettajasta ja palvelusta, ottakaa yhteys siihen ja siihen numeroon!

Aika muuttaa kaupunkikuvaa ja ihmisiäkin, mutta vanha pohjavire on tallella. Lokakuu oli alkanut, mutta turisteja riitti 6 miljoonan asukkaan lisäksi. Pietari, vanha venäläinen kulttuurikaupunki vetää todella turisteja maailman kolkilta. Kaupungin tunnelman aisti ruuhkasta ja turisteista huolimatta, jotenkin minulle kotoista. Olen aina myös pitänyt Nevskillä ja Nevan rantakadulla kuljailemisesta, se on sitä Pietaria itseään. Metro on nopein ja eteenpäin vievä ruuhkissa, mutta sielläkin on parasta olla suunnistus paikallaan. Kohteliaisuus ja avuliaisuus irtosi paikkakuntalaisilta, kun kysyttiin tietä perille. Neuvoja annettiin ja ystävällisesti. Ruuhkaisessa metrossakin annettiin istumapaikka.

Nevan kaupunki olisi parhaimmillaan kesällä, vaikka syysmyrskyt eivät meitä saavuttaneetkaan. Toteutetun ohjelman suhteen ei enempää olisi mahtunut lyhyeen käyntiin. Liikkuminen ei niin nopsaa, mutta tomerasti prässäsimme jalkapohjia asfaltilla, rappusissa ja kuviolattioilla sekä istumalihaksia bussissa. Paikallisen oppaan aloitus kiertoajelun yhteydessä: hyvät rouvat ja herrat – se tuntui oudolta ja hymyilytti.  Seuraavaan kertaan – Neva saa odottaa!