Rudolf Lindblad
Eräänä kevättalvisena päivänä heräsin siihen, että minulla oli suuria vaikeuksia hengittää. Vähän helpotti kun nousin sängynreunalle istumaan, mutta istuessani siinä huohottamassa palasivat ajatukseni takaisin vappuaattoon vuonna 1982.
Olin menossa vappupuhujaksi Lovisaan, ja istuin kotona kirjoituskoneen ääressä viimeistelemässä puheeni ruotsinkielistä osaa, kun puhelin soi. Se oli äiti ja hän kertoi, että olivat soittaneet Myllypuron sairaalasta missä isä oli ollut jo pitkään hoidossa, että jos haluamme nähdä hänet vielä elossa olisi korkea aika tulla mahdollisimman pian vierailulle. Vajaa tuntia myöhemmin istuimme äidin kanssa isän kuolinvuoteen ääressä, jossa hän makasi yhtä vaivaisesti huohottaen kuin minä juuri tällä hetkellä.
Ehkä näin jälkeenpäin on liian dramaattista sanoa, että minua valtasi kuolemanpelko, mutta kyllä aika kolkolta tuntui. Pääsin jaloilleni ja laahustin ovenkarmista ja eteisen seinästä itseäni tukien ulkoulutakkini luo, jonka rintataskussa ohitusleikkaukseni jälkeen aina säilytin nitropurkkiani. Laitoin yhden tabletin kieleni alle ja istahdin olohuoneeseen keinutuoliini. Hengitys parani jonkin verran kun nitron ohentama vereni virtasi paremmin ahtautuneen sydänläppäni ohi, jonka leikkaukseen olin jonossa Hartmanninkadun Kolmiosairaalaan.
Kun yritin mennä takaisin vuoteeseen hengenahdistus paheni välittömästi, joten palasin keinutuoliin ja laitoin toisen tabletin kielen alle.
Kolmannen tabletin jälkeen vaimo heräsi ja mittasi kuumeeni, joka oli eilisillan lievästä lämmön noususta kohonnut liki neljäänkymmeneen asteeseen. Hän käski minun heti soittaa numeroon 112 ja tilata lääkäriambulanssi. Sen tein ja noin varttitunnin myöhemmin kaksi valkotakkista miestä soittivat ovikelloamme. He tutkivat minua varsin perusteellisesti ja totesivat, että nyt tuli lähtö Malmin sairaalaan.
Ambulanssissa minut sidottiin istuvaan asentoon ja laitettiin happinaamari kasvoilleni. Se helpotti oloani siinä määrin, että vaikka en voinut nähdä ulos, pystyin melko tarkasti seuraamaan missä mennään. Matka kotoa sairalaan kun on tuttu monelta aiemmilta käynneiltä.
Perillä minut kannettiin sisään akuuttiosastolle ja riisuttiin päällysvaatteet ja paita. Lääkäri tutki minut, hoitaja antoi ruisken ja kiinnitti vasempaan käteeni kanyylin, johon yhdistettiin tippapullo, toinen hoitaja otti minulta sydänfilmin, ja kolmas alkoi pitkillä puutikuilla kaivaa nenääni. Se tuntui aika häijyltä ja hän sanoi, että se oli paras tapa saada näyte siitä, onko minulla influenssaa. Sitten sain olla hetken rauhassa ja tarjottiin jopa ruokaa. Nakkikastiketta ja perunaa, mikä oli parhaalle maistuva sapuska koko sairaalassa olon ajan. Näin jälkeenpäin ajatellen se johtui ilmeisesti siitä, ettei keittiö ollut kyennyt poistamaan suolaa makkarasta niin kuin kaikesta muusta koko sairaalareissun ajalta tarjotusta ruuasta.
Sitten tuli hoitaja joka sanoi minulla todella olevan flunssaa ja joutuvan eristykseen, laittoi hengitys-suojan nenälleni, käski minun pukeutua sairaalavaatteisiin ja keräsi siviilivaatteeni suureen muovipussiin. Sitten tuli veli vankka valkoinen ja kuljetti minut sänkyineni ja vaatepusseineni hissin ja pitkien käytävien kautta osasto D-nelosen huoneeseen numero yksi. Jaoin huoneen ikkunanpuoleisessa sängyssä sermin takana makaavan toisen potilaan kanssa. Ajattelin, että oli mukava saada juttukaveri, mutta huomasin pian hänen olevan minua vielä huonommassa kunnossa ja ilmeisesti hourailevan, koska hänen jutuissaan ei tuntunut olevan päätä eikä häntää.
Olin juuri kerinnyt nostaa sängyn selkänojaa hieman mukavampaan asentoon, kun huoneeseen tuli vihreäpukuinen miespuolinen hoitaja. Hän työnteli pientä metallista vaunua jolla oli tippapulloja ja muuta kamaa. Hän sanoi olevansa lääkkeiden jakaja ja tämän ensimmäisen pullon sisältävän Tamiflu-nimistä lääkettä, joka nujertaisi flunssani ja seuraavassa tulisi antibioottia, joka tehoaisi keuhkokuumeeseen, ja sitten tulisi vielä nesteenpoistolääkkeitä, jotka veisivät veden keuhkoistani. Hänen jälkeensä tuli hoitaja, joka mittasi verenpaineeni ja otti verikokeen. Sitten tuli toinen hoitaja, joka työnsi edellään valkoista pyörillä kulkevaa tuolia, johon käski minun istua. Tuoli olikin vaaka, joka näytti minun painavan 98 kiloa. Tästäkin tuli päivittäinen rutiini. Painoni väheni joka päivä niin, että kun viidentenä päivänä pääsin pois ja olin menettänyt kaiken ruumiiseeni keräntyneen ylimääräisen veden, painoin vain 91 kiloa. Tästä kaikesta tuli muiden päivittäisten lukuisten hoitojen ja lääkäritarkastusten lisäksi joka-aamuinen rutiini
Kun se tulopäivältä oli ohi, ajattelin ottaa pienet torkut, mutta kuten mummovainaalla oli tapana sanoa: Eihän aina käy niin kuin ajattelee. Minulla kun oli noin lääketieteellisesti ilmaisten akuutti virtsaamisen tarve, oikein sellainen jonka me tavalliset sukankuluttajat sanomme kovaksi kusihädäksi, joten mikä auttoi. Ottaen tukea pyörillä varustetusta tippapullotelineestä laahustin huoneen vessaan hoitamaan tarpeeni pois päiväjärjestyksestä. Tästä tulikin sitten jokatuntinen rutiini niin päivin kuin öin koko sairaalaoloni ajan.
Niistä tuli pitkiä päiviä ja öitä. Ensin oli vaikeaa saada unen päästä kiinni, kun se houraileva kaveri kaiken aikaa höpisi omiaan. Kun viimein nukahdin, heräsin melkein heti siihen nestenpoistolääkkeen aiheuttamaan virtsaamisen tarpeeseen.
Kyllähän huonekaveriani hoidettiin kaiken aikaa, mutta kun hän kolmantena iltana hädissään alkoi huutaa hoitajaa, painoin sänkyni vieressa riippuvaa hälytysnappia ja sanoin paikalle kiiruhtavalle hoitajalle kaverin huutavan apua. Hän kävi katsomassa ja haki paikalle lääkärin ja hetken päästä mies vietiin kiireesti jonnekin hoitoon eikä häntä tuotu enää takaisin.
Seuraavana päivänä sain uuden huonekaverin, joka heti kysyi mikä äijä minä oikein olin. Kun kerroin olevani eläkkeellä oleva Elintarviketyöläisten liiton toimitsija, jota sanotaan Limpuksi, hän kertoi olevansa Ilmari ja kuuluvansa Rakennnustyöväen liittoon, mutta suurimman osan elämästään oli touhunut vasemmiston ja SKP:n riveissä. Hän oli minua jonkin verran vanhempi. Osoittautui, ettö olimme kulkeneet peräkkäin niitä vasemmistopolkuja. Meillä oli paljon yhteisiä tuttavia ja muistoja, joista puhumiseen aika loppui kesken kun toisena päivänä pääsin kotiin. Päätettiin pysyä yhteydessa ja vaihdettiin osoitteita. Pari päivää kotiinpääsyn jälkeen lähetin hänelle kaksi viimeistä kirjaani ja joitakin muita tekstejä, jotka jokus ehkä tulee seuraavaan kirjaani.
Muuten, tuntuu mukavalta olla elossa. Tähän loppuun kaunis kiitos Malmin sairaalan ja erityisesti sen osasto D-nelosen henkilökunnalle hyvästä hoidosta ja ystävällisestä kohtelusta.
