Rudolf Lindblad
Olen tallustanut kamaraasi jo yli kahdeksankymmenä vuotta ja suhtautumiseni Sinuun ja itsenäisyyspäivän viettoon on elämäni eri vaiheissa ollut hyvinkin erilainen.
Olen syntynyt joulukuun kuudentena päivänä 1933, samana päivänä kun itse täytit kuusitoista vuotta. Pienenä poikana ennen talvisotaa olin hyvin ylpeä siitä, että sinulla ja minulla oli sama syntymäpäivä. Ylpeä oli myös itsekin joulukuun kuudentena syntynyt isoisäni Anton, joka entisenä poliisina muutenkin kuului sen ajan vitivalkoisiin isänmaallisiin. Mummo kertoi usein, miten me yhdessä kävimme kaupungilla katsomassa, kuinka meille liputettiin. Minun terävin muistikuvani varsin nuorena tapaturmaisesti kuolleesta isoisästä on kuitenkin siitä, kun heitin kukan hänen avoimeen hautaansa.
Talvisodan jälkeen, kun menetit syntymäpaikkani Hangon, muutimme Helsingin Munkkiniemeen. Silloin, ns. välirauhan aikana, isänmaallisuus ja revanssihenki olivat huipussaan. Munkkiniemessä oli siihen aikaan kadettikoulu ja me pikkupojat ihailimme kadetteja yli kaiken. Juoksentelimme heidän marssirivistöjensä perässä ja osaan vieläkin kaikki sen ajan marssilaulut, niin suomen- kuin saksankieliset. Ihailimme matalalla lentäviä sinisin hakaristein valkoisessa ympyrässä ja keltaisin siivenkärjin merkittyjä hävittäjäkoneita, ja olimme ylpeitä siitä, että olimme suomalaisia emmekä mitään sloboja. Sen vuoden itsenäisyyspäivän vietosta en muista muuta kuin että kehuin kavereille, ettei teidänkään tarvitse mennä kouluun, kun minulla ja Suomella on synttärit.
Jatkosodan aikana olin sotalapsena Ruotsissa ja muistan olleeni varsin ylpeä suomalaisuudestani ja siitä, että Suomen itsenäissyyspäivä ja minun syntymäpäiväni noteerattiin koulussa. Ne, kahteen otteeseen yhteensä lähes neljä vuotta, jotka vietin Ruotsissa jättivät kyllä isänmaallisuuteeni myös ristiriitoja. Suomen ja Saksan aseveljeys tuntui aika pahalta, kun koulukaverit sodan loppuvaiheessa ihailivat liittoutuneita ja lauloivat pilkkalaulua Hitleristä ja muista natsipäälliköistä. Olin iloinen, kun uutiset Lapin sodasta saksalaisia vastaan oikeuttivat minutkin laulamaan mukana täysin rinnoin
Kun minut sodan jälkeisenä syksynä tuotiin junalla Suomeen, näytti maalaismaisema laossa olevine kitukasvuisine peltoineen ankealta ja kaupungit synkiltä ja ränsistyneiltä. Elämä oli köyhää ja kaikesta, jopa ruuasta, oli puutetta. Olin jotenkin pettynyt isänmaahani, jossa kaikki oli niin paljon huonommin kuin mihin Ruotsissa olin tottunut. Eihän Suomessa edes osattu pelata jalkapalloa.
Pikkuhiljaa kuitenkin kotiuduin ja lyseossa syötettiin isänmaallisuutta oikein isolla lusikalla. Vastamyrkkyä tuli yleisessä saunassa, jossa sodan käyneet miehet tuntuivat olevan kaikkea muuta kuin isänmaallisia. Aikuisen iän itsenäisyyspäivistä ei ole jäänyt muuta mieleeni kuin että oli mukava pitää vapaata, kun ne sattuivat arkipäiviksi. Niin, ja tulihan ne syntymäpäivätkin juhlittua, joskus vähän turhankin perusteellisesti..
Työelämässä minusta tuli ammattiyhdistysaktiivi, jota työnantajat haukkuivat kommunistiksi. Lueskeltuani aikani Marxin oppeja minusta tuli ihan oikea kommunisti, myöhemmin jopa puoluetoimitsija. Sen aikaiset toimitsijoiden nälkäpalkat saivat minut kuitenkin, niin kuin siihen aikaan sanottiin, palaamaan tuotantoon.
Me, sen ajan ammattiyhdistyskommarit, olimme hyvin ammattitaitoista väkeä. Emmehän muuten olisi saaneet ollenkaan töitä. Jos joutui mustalle listalle, oli ammatinvaihto edessä. Itsekin tulin aikoinani mustan listan kautta elintarvikealalle. Me olimme myös ammattiylpeitä ja vähän häpesimme idästä tulevien autojen ym. tekniikan huolimatonta tekoa. Kun ensimmäisen kerran palasin Neuvostoliiton-matkalta, totesin hiljaa itsekseni, että Suomi on maa, josta voi olla ylpeä. Täällä sähkötolpatkin seisoivat suorassa, mikä ei tosin nykyisessä yksityistetyssä ja kilpailutetussa Suomessa aina pidä paikkansa.
Ammattiyhdistyskommarina olin omalta vähäiseltä osaltani mukana taistelussa sen hyvinvointivaltion luomiseksi, jota tänään ollaan yhä kiihtyvämmällä vauhdilla purkamassa. Silloin olimme ainakin sisimmässämme aika ylpeitä saavutuksistamme. Maa vaurastui ja me sen mukana. Työelämää säätävät lait paranivat, sosiaaliturva kehittyi ja tuntui hyvältä olla suomalainen. Sen varsinaisen itsenäisyyspäiväjuhlinnan mahtipontisine puheineen meikäläiset jättivät kuitenkin sovinnolla porvarillisten piirien juhlaksi.
Olen eläessäni tehnyt kaksi epäisänmaallista tekoa. Ensimmäinen tapahtui kun suoritin asevelvollisuuttani Dragsvikin ruotsinkielisessä varuskunnassa. Siellä itsenäisyyspäivän viettoon kuului paraati juhlajumalanpalveluksineen Tammisaaren torilla. Paraatimarssi oli takana ja kenttärovastin puheet olivat mielestäni pelkkiä pitkäveteisiä fraaseja. Seisoimme erään toisen stadin kundin kanssa takarivissä. Jalkoja väsytti ja kun huomasimme, että takanamme oli sopivasti jalkakäytävän reuna arvelimme, ettei kukaan varmaan huomaa jos istumme lepuuttamaan jalkojamme.
Joku kuitenkin näki ja kirjoitti siitä Västra Nyland-lehteen. Lähellä seisoneet kaverit eivät käräyttäneet, joten pääsimme kovista tutkimuksista huolimatta kuin koirat veräjästä tästä lehteen kirjoittajan mukaan hyvin epäisänmaallista teosta. Muistelimme joitakin päiviä sitten vanhan kaverini Leksan kanssa sitä toista epäisänmaallista tekoa, josta viisikymmentäluvulla olimme vähällä saada turpiimme. Huusimme kerran piruuttamme heijaa Sverige Suomi-Ruotsi maaottelussa, muuten siinä ensimmäisessä jonka Suomi sodan jälkeen voitti.
Telkkari toi kansakunnan kerman itsenäisyyspäiväjuhlan jokaiseen kotiin. Jalo asia siinä taitaa kuitenkin hukkua daamien iltapukujen arvosteluun. Parhaan kuvauksen näistä juhlista antaa mielestäni Irwin Goodmanin laulama Juhlavalssi.
Jos nyt joku vetää johtopäätöksen, etten minä ole erityisen isänmaallinen, niin hän on kyllä erehtynyt. Olen pirun paljon isänmaallisempi kuin se aikoinaan isänmaallisuuden itselleen ominut omistava luokka, joka tänä päivänä sijoittaa Suomesta kiskottuja pääomia Kiinaan ja Brasiliaan tai mihin tahansa maahan, jossa vain suurempia voittoja on luvassa.
Muistan joskus nuorena radikaalina julistaneeni, ettei jätkä omista isänmaata muualla kuin kynsiensä alla. Näin jälkeenpäin ajatellen olin siinäkin väärässä. Se musta mikä löytyi meidän verstasmiesten kynsien alta koostui kyllä etupäässä öljystä ja hiilestä, jotka molemmat ovat tuontitavaraa.
Tänään omistamme vaimon kanssa ihan oikeasti isänmaata; hieman yli kolmen tuhannen neliön metsätontin Nummi-Pusulassa. Siellä nautimme itse rakentamassani mökissä kesästä. Sielu lepää ja ruumis saa liikuntoa siinä ankarassa taistelussa Suomen luontoa vastaan, joka on käytävä, jotta tontti pysyy asutun näköisenä.
Lisäksi omistamme 214 kuutiometriä betonielementtien ympäröimää lämmitettyä tilaa kontulalaisessa kerrostalossa. Tämä pitkäaikaisen pankkivelkasuhteen avulla hankittu asunto pitää asumiskustannuksemme sen verran kohtuullisena, että elämme melko mukavasti työeläkkeillämme. Niin, ja onhan vaimolla vielä se osakesalkku, jonka arvon vaihtelua seuraamme silmät kovina telkkarin talousuutisissa. Vitsi, vitsi! Olisimme paljon mieluummin pitäneet sen Puhelinyhdistyksen osuustodistuksen, joka aikoinaan takasi meille kohtuulliset puhelinkulut nykyisten kohtuuttomampien sijaan.
Jos isänmaallisuutemme olisi pelkästään tällaisten omistusten varassa, olisi elämä aika köyhää. Ainakin minulle on tärkeintä asua maassa, jossa olen syntynyt ja kasvanut, jonka jokaisessa kolkassa tulen ymmärretyksi kielillä jotka hallitsen, jossa ihmiset ovat keskimäärin mukavia, jossa tiedän mitä metsä vastaa kun siihen huutaa, ja jossa viihdyn paremmin kuin missään muualla. Täällä minulla on myös täysi oikeus purnata julkisesti niin kotimaisten herrojen kuin EU:n byrokraattien järjettömiä päätöksiä vastaan.
Näissä merkeissä sytytän itsenäisen Suomen satavuotispäivänä kynttilän ja otan snadit, sekä niiden kahdeksankymmenenneljän vuoden kunniaksi, jotka itse olen elänyt, että EU:sta huolimatta vielä kohtalaisen itsenäiselle kotimaalleni.
Kauan eläköön ja mahdollisimman itsenäisenä pysyköön !
