Pekka Isaksson
Kun kävin pari päivää sitten Viherlaakson kirjastossa, kohtasin hellyttävän ja vertauskuvallisen näyn. Kirjastotädit olivat joutuneet ottamaan esille valkoisia paperiarkkeja, joihin he huolellisesti kirjoittivat käsin lainaajien kirjastokorttien numerot ja näiden lainaamien kirjojen nimet. Digitaalinen tietojärjestelmä oli kaatunut, tai ainakaan Viherlaakson kirjastosta ei siihen saatu internetin kautta yhteyttä.
Näky sykähdytti. Se palautti mieleen lapsuuteni kirjastot ja tätien kirjastokortit, joihin yhtä huolellisesti merkittiin kaikki lukemani tarzanit, nopsajalat, mustat veljeskunnat, muskettisoturit, nahkasukat, kalleblomkvistit, haukansilmät ja muut. Sykähdytti se niinkin, että hetken saatoin iloita digimaailman vastoinkäymisestä: tätähän minä olen sanonut. Ja että vielä kirjastossa! Minulle suuri digimaailman muodostama uhkakuva on kirjojen perikato.
Operaattorin ongelma, minulle kerrottiin, kun kyselin syytä moiseen. Samalla selvisi, että kaikki siinä ei ollutkaan hellyttävää. Operaattorin yhteysongelmat ulottuivat läheiseen terveysasemaan ja apteekkiin. Niin vahingoniloinen en sentään ole, että olisin ryhtynyt edes kuvittelemaan, minkälaisia hankaluuksia niissä syntyi asiakkaille ja työntekijöille.
Olin kirjastossa lainaamassa kesälukemista ja kyselemässä, voisinko lahjoittaa sinne muutaman kirjan, lähinnä yleistajuisia historiateoksia ja elämänkertoja, siististi luettuja ja hyvin pidettyjä. Oli ilo kuulla, että se kyllä onnistuisi, ja pahimmassakin tapauksessa kirjat menisivät kirjastossa kävijöiden ylläpitämälle kierrätyshyllylle.
Kysymyksen aiheutti viimeaikainen pulmani, joka saattaa tuntua pieneltä maailman murheiden ja monien yksilöiden suurten vaikeuksien rinnalla: mitä tehdä vuosien aikana kerääntyneille kirjoille, joista vain osa mahtuu mukaan muuttoon? Luulenpa kuitenkin, että en ole pulmineni aivan yksin.
Kirjat ovat kärsineet inflaation. Syitä on kaksi. Ensinnäkin tuo digimaailma, johon en siis suhtaudu yksiselitteisen optimistisesti, vaikka näen myös sen mahdollisuudet. Toinen syy on jonkinlainen henkisestä muotivirtauksesta, ellei peräti Zeitgeistista (ajan hengestä, aikakauden hengestä), juontuva kirjojen arvonmenetys. Pikaruoan ja pikatiedon maailmassa ne ovat auttamattomasti vanhentuneita, piinallisen pitkäkestoiseen ajatteluun ja ajanviettoon velvoittavia ja kutsuvia turhakkeita. Ne eivät sovi modernien asuntojen valkoisina kiiltäviin ja harmaan sävyillä taitettuihin pintoihin ja huonekaluihin toisin kuin digivempaimet.
Meillä ongelma on vielä traagisempi. Kirjoista, noista vanhan maailman kaunottarista, on tullut terveysriski. Vaimoni on kymmeniä vuosia toimistotöitä tehtyään allergisoitunut pahasti pölylle, erityisesti paperi- ja kirjapölylle. Kirjat ovat tähänkin asti kurkistelleet maailmaan kirjakaappien lasiovien takaa. Nyt olisi pitänyt ottaa vielä mukaan kirjojeni se osa, joka on saanut tilapäisen suojan entisen työnantajani varastosta. Vaikka tilaa olisi, ei semmoista määrää lasivitriinikappeja suita kukaan eläkkeellä ostaa
Niinpä olen viime päivinä joutunut valitsemaan suuren määrän kirjoja, joista on luovuttava. Osan saan sentään lahjoitetuksi Elokoloihin. Niin on luvannut Honkosen Antti, jolla on hyvät yhteydet niihinkin. Muutama menee kirjastoille, mutta osa joutuu… Niin, minnepä joutuu? Sanottakoon suoraan: kierrätyspaperiksi ja jäteasemien kautta poltettaviksi. Semmoista minä olen puuhannut: kirjaroviota. Syyllisyys suorastaan tihkuu huokosista.
Suurimman synnin tajuan nyt tehneeni siinä, että nuorena miehenä, miltei lapsena, uskoin lapsuudenkotini esimerkin innoittamana, että kirjat ovat arvokkaita ja hyödyllisiä. Ne parantavat elämäämme aineellisesti ja ohjaavat, paitsi meidät henkilökohtaisesti, myös ihmiskunnan yleisemmin valistuksen ja tieteiden teille. Ja jos eivät ihan sinnekään, niin hyvään harrastukseen kumminkin.
Niin minä aloin kerätä kirjoja heti, kun suinkin kykenin. Muutaman shanghaiasin pesämunaksi lempimummoni Lempin ja äitini kirjahyllyistä, muun muassa pari osaa Samuli Paulaharjun kansatieteellisestä kirjasarjasta ja Yrjö Kokon Laulujoutsenen. Ne ensimmäisinä olen pelastanutkin kirjaroviolta. Simenonin dekkarit, äidin harvojen vapaahetkien rentouttajat, sekä hänen hyllystään lainaamani että itse ostamani, ovat saaneet armotta mennä.
Äitini lapsuudenkodissa kirjat kuuluivat ikään kuin asiaan, kun mummo oli alakansakoulunopettaja. Mutta paljon luettiin isänkin kodissa rutiköyhässä Ruotsin Pajalassa. Osan kirjoista, erityisesti marxilaisen, olivat hankkineet isäni ja hänen veljensä. Osa oli vanhempaa perua, farfarin vähistä metsä- ja tietyötieneistä ostamia, kuten Miehen ja naisen siitinelo, ilmeisesti ensimmäinen suomeksi julkaistu sukupuolivalistuskirja.
Tätä hulluuden lajia, kirjahulluuta, en onneksi ole saanut kehitetyksi yhtä pitkälle kuin isä. Kun kerran vuosituhannen vaihteessa kiertelin hänen kanssaan Ångermanjokilaakson kirpputoreja, tarttui hänen käsiinsä yksi jos toinenkin kirja. Viisas kajaanilaislähtöinen Salme-vaimo häntä lempeästi moitiskeli, että miten sinä Aarne olet taas noin paljon kirjoja ostanut. Siihen isä puolustautui, että hänen kävi niin sääliksi kirjoja, kun ne on hiellä ja vaivalla kirjoitettu eikä niitä kukaan enää lue.
Minulle tarttui siltä reissulta mukaan vain yksi kirja, englantilaisen eläintieteilijän ja matemaatikon Lancelot Hogbenin Matematik för miljoner (Matematiikkaa miljoonille, julkaistu ensimmäisen kerran 1936).
Hogben, eläintieteilijä ja varhainen populaatiomatemaatikko, oli kova sana aikansa tieteessä. Hän tuli muun muassa kehittäneeksi ensimmäisen kansainvälisessä käytössä olleen raskaustestin. Se nimettiin hänen mukaansa Hogbenin raskaustestiksi. Myös matematiikan kansanomaistaminen konkretisoi hänen yhteiskunnallista vakaumustaan, josta hän sanoi eräässä haastattelussa: ”Pidän pohjoismaalaisista, uimisesta, hiihtämisestä ja sosialisteista, jotka ymmärtävät, että meidän tehtävämme on aikaansaada sosiaalista edistystä rauhanomaisilla keinoilla. Inhoan jalkapalloa, taloustieteilijöitä, rotuhygieenikkoja, fasisteja, stalinisteja ja skottikonservatiiveja.”
Matematiikkaa miljoonille vältti kirjarovioni. Se muistuttaa minua pelkällä olemassaolollaan englantilaisista antifasisteista ja koko surullisesti päättyneestä 1930-luvusta, mutta myös isästäni. En usko, että mikään digikirja tekisi sitä.
Tässä minä siis olen puhtaan kaulani ja kirjojeni kanssa, kuten tavataan sanoa. Voi jospa olisin nekin kirjoihin käyttämäni rahat pannut koreisiin vaatteisiin ja makoisiin juomiin. Huoleton poika olisin, kirjaton, karjaton mies.
