Muistoja ja kysymyksiä

Irmeli Mandell

Nyt kun tätä vapaa-aikaa yllättäen oli käytettävissä aikaisempaa enemmän, alkoi päässäkin liikkua muuta kuin järjestöasioita, kunnallista edunvalvontaa tai taloyhtiön asioita, joista päiväni aikaisemmin täyttyivät.

Tai tietysti ensin aika täyttyi autuaasta laiskostelusta: Syy siihen löytyi aluksi omasta kirjahyllystä kun kirjastot olivat kiinni, mutta niin pian kun ne avautuivat kannoin kassikaupalla lukemista kotiin, istuin ja kyllästin itseäni täydellisellä nautinnolla, tuntien lukutuokioilla kahvi seuranani (joskus kyllä viinilasikin siitä vierestä löytyi, mutta ei tavaksi muuttunut!). Jossain vaiheessahan elämääni olen todennut että en ole elävien kirjoissa jollen saa lukea! Lukemisen kautta liityin Eläkeläisiinkin, kun sieltä löytyi silloiseen elämäntilanteeseeni sopiva LUKUNURKKA-kerho!

No, sitten rupesi omatunto kolkuttamaan ja ryhdistäydyin. Aloitin päivittäiset kävelyretket ja illan asahi-tuokiot netistä ohjeita seuraten. Lukeminen jatkui kuitenkin rinnalla kaiken aikaa vaikkakin ehkä hallitummin.

Mutta ne päähän nousseet mietteet. En ole koskaan ymmärtänyt, miten jotkut saattavat muistaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan lukemattoman määrän tapahtumia. Itselläni muistot ovat esiintyneet pääasiassa unissa. Mutta nyt kun paneuduin moniin mielenkiintoisiin elämänkertoihin, ryhtyivät aivoni tuottamaan mielikuvia omasta lapsuudestani ja nuoruudestani. Samalla ajatus ryhtyi analysoimaan, miten tapahtumat sekä niiden seuraukset ovat minua muokanneet sellaiseksi kuin olen.

Tyttäreni kirjoitti kerran nuorena äitinä äitienpäivänä naamakirjaan kiitoksia lähipiirinsä mummuille ja mammoille. Minusta hän sanoi, että oli saanut esimerkin vahvasta, mutta rakastavasta ja isosydämisestä, kannustavasta naisesta, joka opetti että tytöillä/naisilla on kaikki mahdollisuudet elämässään! Mitähän minä olin tehnyt muuta kuin rakastanut lapsiani?

Entä ne kaikki muut mieleen palautuneet tapahtumat, miten ne ovat vaikuttaneet? Tuon samaisen kirjoituksen voisin hyvin soveltaa omaan äitiini, mutta ennen kaikkea isääni ja Mummiin. äidinäitiini. Asuimme Mummin ja Paapan yläkerrassa, mutta kun nuorin siskoni syntyi, muutin minä alakertaan Mummin selän taakse nukkumaan. Asuin siellä vuosia senkin jälkeen, kun oma perheeni muutti väljempään asuntoon ja kävin kansakoulun neljä luokkaa siellä asuessani. Mummini oli itse joutunut lähtemään piikomaan jo 12 vuotiaana Iisalmen pappilaan, joten hän ymmärsi haaveet koulutuksesta. Hän oli ollut pikkupiikana Juhani Ahon kotona monet vuodet.  Vasta oppikouluun siirryttyäni muutin oman perheeni luokse ja jouduin tappelemaan omasta paikastani perheessä, ei se sisarrakkaus ollut valmis jakamaan mandaattiaan. Joskus tuli tunne, että en minä tänne kuulu, mutta uskottavahan se oli, kun siinä kouluun vietävässä papinkirjassa, vaikkakin ruotsinkielellä, niin luki virallisella leimalla todistettuna.

Silloin isäni piti huolen että sopeuduin tasavertaisena perheeseeni, vaikka kyllähän se nuorempi siskoni (ikäeroa 6 vuotta) oli isän ”lellivauva”, koska kaivattu poikavauva kuoli heti synnyttyään.   Isäni oli olkapääni vielä naimisiin mentyäni, kun mieheni oli aluksi matkatöissä toisella paikkakunnalla ja raskaus aiheutti minulle lapsen terveyden suhteen isoja kysymyksiä. Näiden rakastavien ihmisten avulla elämä eteni omaan suuntaansa.

Huvittavaa näissä kaikissa muistoissa on se, että kun olen niistä keskustellut vanhemman sisareni kanssa (ikäeroa 5 vuotta), hän muistaa asiat aivan toisella tavalla ja monesti kinastelemme siitä, kumpi muistaa tapahtumat ja ihmiset oikein!

Nyt ajatukset ovat pyörineet näissä tapahtumissa: millainen minusta tuli? Mitä olen saanut aikaan? Mitä on jäänyt tekemättä? Missä olisin nyt jos olisin tehnyt toisenlaisia päätöksiä, millaista elämäni olisi ollut niiden päätösten jälkeen?
Ehdinkö vielä muuttaa jotakin ja mihin suuntaan? Mitä suunnan muutoksella olisi saavutettavissa, mitä merkitystä sillä elämääni olisi, mitä se muuttaisi ja pitäisikö jonkun asian muuttua? Miksi?

En tiedä mihin koko tämä prosessi päässäni liittyy, no ehkä iän kertymiseen: kait ikäihmisenä ryhtyy kelaamaan elämäänsä ja pohtimaan mennyttä? Vai?

Kaiken syynä on Korona C19, joka sulki ovet ja piilotti meidät koteihimme! Ainoa uusi tapahtuma päivittäin on se, että tuumailen kenestä ystävästäni tänään joudun luopumaan ja kuka vielä muistaa kuka olen, kun vierailen palvelutalon oven takana. Ja tätä pitäisi kutsua elämäksi?

Japanilaistyylinen haiku (oikeaoppisesti 17 tavua) ehkä kuvaa tunnettani:

Mee korona
takas pesääs nukkumaan
älä tuu meille enää.