Tervetuloa lukemaan Eläkeläinen-lehdestä tutun Runopysäkki-palstan jatko-osaa, netissä julkaistavaa Runopysäkki-blogia.
Runot:
Syksy
Alastomat puut huojuvat
tuulessa,
maahan tippuneet lehdet,
talvilinnut pyrähtävät
etsien syötävää.
Nokkivat parvekkeen
kukkia,
aurinko valaisee
talon seinää
yöpakkasia.
Sylvi Sirainen, Helsinki
***
Kaamos
Pidän pimeästä ajasta, kulkea hämärässä
rakentaa itselle suojaisan pesän, ei tarvitse näkyä,
päteä ja kiiruhtaa.
On hetken pysähtyneisyyden aika ennen joulutoimien.
Nukkua puolille päivin, alkaa päivä vasta myöhään kunnes
taas hetken päästä on armollinen pimeys.
En kaipaa lunta, kylmää enkä talven viimoja.
Taivas on kuin maahan laskeutunut, hyvä on olla suojassa,
omillaan, omassa paikassa, lukea puoleen yöhön.
Kohta, aivan pian, omalla ajallaan hulmahtavat valo,
värit ja lumen valkoisuus täyttää maisemat:
Näin on hyvä, kaamosaika on tarpeellinen.
Hely Rautiainen, Helsinki
***
Vuoden ajat
Herään, avaan silmäni.
Pääni alla syksyn itkevä tyyny
ja noustessa jätän sänkyyni
talven peiton valkean –
puhtaan lakanan.
Käänny hiljaa kevääseen –
keltaisten leskenlehtien.
Lähestyn katsoen
kesän kukkivia silmiä maassa
sinisiä, sinivuokkoja.
Kaikki muu on takanani.
Elämän tarinassa
kuplii ja pirskahtelee joka
suuntiin.
Siru Airaksinen, Lohja
Palautteet:
Hely Rautiaisen Kaamos-runo johdattelee pimeään vuodenaikaan. Runossa suostutaan kaamokseen, ei laiteta sille vastaan.
Toiseksi ja kolmanneksi viimeisiä säkeitä voisi kenties vielä muokata lähinnä verbien osalta:
”Kohta, aivan pian, omalla ajallaan hulmahtavat valo,
värit ja lumen valkoisuus täyttää maisemat:”
Voisivatko säkeet kuulua näin:
Kohta, aivan pian, omalla ajallaan hulmahtaa valo,
värit ja lumen valkoisuus täyttävät maisemat:
Kiinnostava ristiriita muodostuu, kun runon puhuja kertoo, ettei kaipaa lunta eikä kylmää, mutta kuitenkin runon lopussa talven merkit ilmaantuvat ja puhuja on niiden kanssa sinut. Kaikkiaan runo on ihanan lohdullinen ja viisas.
***
Sylvi Siraisen Syksy on tiheä, pieni runo, jossa syksyn tuntu tiivistyy. Runon viimeiset säkeet voi lukea niin, että aurinko valaisee paitsi talon seinää, myös yöpakkasia – sehän on runollista ilmaisua ja logiikkaa. Siraisella on hieno kyky havainnoida ja näyttää, mitään selityksiä, koristeita tai rönsyjä ei tarvita. Sylvi Sirainen kirjoittaa niin, että hän ikään kuin lainaa aistinsa lukijalle.
***
Siru Airaksisen Vuoden ajat käy läpi vuoden kierron. Runossa korostuu vuodenaikojen sisäkkäisyys; talvella odotamme kevättä, keväällä kesää ja niin edelleen.
Airaksisen runossa sisäinen maailma ja tunteet (vuoden ajat) sulautuvat yhteen vuodenaikojen kanssa. Herätessä pään alla on ”syksyn itkevä tyyny” ja noustessa vuoteeseen jätetään talven valkea peitto. Runossa ollaan monessa ajassa ja paikassa yhtä aikaa, kuten runossa on täysin mahdollista. Jotain on takana, mutta kuitenkin ” elämän tarinassa kuplii ja pirskahtelee joka suuntiin”. (Ehkä voisi olla yksikössä ”joka suuntaan”?)
Vuoden ajat on metafora elämälle. Kaunis runo.
***
Vielä kirjavinkki. Luin kesällä Mitra Virtaperkon ja Arto Lapin kirjan Jumalaton pappi ja kampurajalka. Zenpapin ja runoilijan keskusteluja. Muutaman vuoden takainen kirja oli antoisa sekä kirjallisuuden että elämänfilosofisten pohdintojen osalta. Suosittelen!
Ja tässäpä linkkejä tapahtumiin ja asioihin, joihin paperilehdessä viittasin:
Tietoja Runoraati-ohjelmasta Wikipediassa
Kirjailija Ulla-Leena Lundbergin haastattelu Helsingin Sanomissa