Tervetuloa lukemaan Eläkeläinen-lehdestä tutun Runopysäkki-palstan jatko-osaa, netissä julkaistavaa
Runopysäkki-blogia.
Vesi on runouden toistuvaa, mutta aina vain puhuttelevaa kuvastoa. Runous on kautta aikojen kuljettanut veden äärelle katsomaan horisonttiin ja pohtimaan elämän taitekohtia. Veden liike on heijastellut tunteita tyynestä harmoniasta myrskyiseen vellontaan. Runoilijat ovat kirjoittaneet järvistä, meristä ja joista, mutta myös sateesta ja muista veden olomuodoista, jäästä ja lumesta. Onpahan vesi mukana myös monissa maailmansyntymyyteissä sekä kuvastossa, joka kuljettaa elämän loppumiseen. Omassa mytologiassamme on ylitettävä Tuonelan virta päästäkseen kuolleiden maahan. Uudemmassakin runoudessa myytit ovat läsnä, mutta usein vesi yhdistyy myös ekologisiin pohdintoihin ja huoleen ilmastonmuutoksesta.
Nyt kesän alussa, kun järvet ovat vapautuneet jääpeitteestä, tulee melkein väkisin miettineeksi luonnon sykliä ja siinä samassa ihmiselon sykliä. Elämän sykli ja ajan kuluminen konkretisoituvat tämänkertaisessa Runopysäkki-blogissa siihen, että blogin runoista ensimmäinen julkaistaan postuumisti. Hilkka Blom lähetti Runopysäkille edesmenneen isänsä neljä runoa. Runojen saatteessa Hilkka Blom kertoo, että hänen isänsä Uuno Apell kirjoitti runot vuoden 1982 keväällä ja kesällä puolisonsa ja ”äitimme kuoleman jälkeen.” Blom toteaa myös, että ”runoissa näkyy erään lesken selviytymistarina”. Nyt julkaistava runo kuljettaa lukijansa veden äärelle kuuntelemaan Veneentervaajan tarinoita.
Blogin toinen runo on sekin kirjoitettu alun perin jo 1980-luvulla, mutta aiheeltaan se on yhä ajankohtainen. Seppo Koskima kirjoittaa runossaan Meri tamperelaisten merestä, Näsimerestä. Rauhaa käsittelevä runo jatkaa myös viimekertaisen blogin yhteiskunnallisten runojen tematiikkaa.
RUNOT
Veneentervaajan tarinoita
Tervasin tuossa venettä
rannalla jäisen järven.
Polttelin pohjaan pikeä,
laitoin joka lauan saumaan,
halkeamiin hankasin.
Muistui mieleen monta kesää
veneen kanssa kulkiessa;
ajettiin autolla
vene keikkui katolla,
taikka perässä railerissa.
Ajettiin lahdella Suomen
saaristoissa lähimmissä,
ajeltiin Saimaalla monasti,
käytiinpä Kallavedellä
kierreltiin Puijon saaren nennee
Kuopion kaupungin rantamilla,
Koitereella kaukasella
Ilomantsin ylpeydellä.
Noita muistelin, niitä mietin
kesiä viimeisiä
tällä järvellä tutulla.
Siinä souteli yksinkin
elämäntoveri totinen,
joka pelkäs vettä kauan.
Oppi viimein uimaankin,
tuli tutuksi veden kanssa
eikä pelännyt pahemmin.
Poissa on nyt soutelija
veneen tuhdolla istuja.
Toivoi vielä tätä kesää
sanoi mulle maaliskuussa:
”Kunhan kesä tulevi
istun keulaan veneesi,
riisun itseni alasti
panen siihen pitkälleni,
laitan jalat levälleen
annan sille aurinkoa.”
Sitä toivoin minäkin.
Ketä varten venettä tervaan?
Sitä mietin, ajattelin.
On minulla soutajia,
sellaisia läheisiä
joita ei oo kaikilla.
Mulla on sentään tytöt, pojat,
lastenlapset sievät, somat.
Siksipä venettä tarvitaan.
Tervaan veneen toisenkin,
hankin kohta kolmannenkin
tuleville soutajille.
Tukin tuonkin halkeaman
ettei vene vuotaisi.
Mitä sanois Kimmo tuohon?
”Lisää vielä, vielä lissää,”
niin hän siinä haastelisi.
Laitan lisää, vielä lisää
poltan kiinni kovemmin.
Ompas meidän lysti soutaa,
vaikka tuolle puolen järven.
Katsella kaikki kalapaikat
onkia isot ahvenet,
heittää virvelit ja vieheet,
katsella kaikki katiskat.
Soutaa ihan huviksensa
kuntoaan kohentaakseen.
Taikka olla aivan hiljaa,
antaa tuulen tuuditella
keinutella venettä.
Kunhan katsoo ettei kaadu,
eikä laidan yli ryntää
aallot kovan tuulen tuomat.
Uuno Apell
Keväällä 1982
***
Meri
Näsimeri,
tamperelaisten meri
Laineittain
lakkaamatonta laulua,
lokin valkeita siipiä,
meren kukkatarhana,
vaahtopäinä.
Kukitan Sinut, jotta
yksi aurinkovuosi
saisi maan puhkeamaan unelmiin,
ihmislapsen synnyttämään
elämänmeren, RAUHANMEREN
Euroopan parlamentteihin,
valkoiseen taloon,
punaiselle torille,
Vatikaanin katedraaleihin.
Meri, Näsimeri
silloin täynnä
auringonnousuja, laskuja
tuoksuja.
Jokainen vuosi
auringon nousu, lasku.
Merkki eletystä voimasta,
toivosta, tahdosta,
elää, kasvaa, rakastaa.
Rakas aurinko, rakas maa, meri
NÄSIMERI
kukitan Sinut, jotta olisimme
YDINASEETON MAA
RAUHANMERI, NÄSIMERI
vuonna 2000.
Seppo Koskima, Tampere
Tampere-päivänä 1987
***
PALAUTTEET
Uuno Apell kirjoitti nyt postuumina julkaistun runon puolisonsa ja lastensa äidin kuoleman jälkeen vuonna 1982. Hänen tyttärensä Hilkka Blom lähetti runon Runopysäkille osana isänsä kirjoittamaa neljän runon sarjaa.
Runo kertoo kauniisti kaipauksesta ja muistoista konkreettisen tekemisen, veneen tervaamisen, kautta. Venettä tervatessa järvi on vielä jäässä, mutta muistot kuljettavat veneen tervaajaa niille rannoille ja laineille, joissa elämäntoverin kanssa matkattiin. ”Muistui mieleen monta kesää / veneen kanssa kulkiessa; / ajettiin autolla / vene keikkui katolla”. Matka vie saaristoon, Saimaalle ja Kallavedelle, mutta Apell muistelee myös ”kesiä viimeisiä / tällä järvellä tutulla” ja sitäkin, kuinka elämänkumppani ”tuli tutuksi veden kanssa”, vaikka se aiemmin olikin ollut hieman pelottava elementti.
Kaipauksen tematiikka kiteytyy runon viidennessä säkeistössä, jossa ”Poissa on nyt soutelija / veneen tuhdolla istuja.” Runoon tuo lohtua se, että läheisiä soutajia on yhä ”Mulla on sentään tytöt, pojat, / lastenlapset sievät, somat.” Runon perspektiivi ulottuu muistoista myös kohti tulevaisuutta.
Soutaminen on runossa kauniisti yhdessä olemista ja perheyhteyttä. Ja vaikka onkiminen ja virvelin heittäminen on merkityksellistä, tärkeää on myös ”olla aivan hiljaa, / antaa tuulen tuuditella / keinutella venettä”, kuten Apell kauniisti kirjoittaa. Runosta välittyy lempeys ja muistojen merkityksellisyys.
***
Seppo Koskima on kirjoittanut runon Meri Tampere-päivänä vuonna 1987. Yhä vain runon keskeisin teema, toive rauhasta, on ajankohtainen. Rauhan tematiikka saa runossa alkunsa vedestä. Paperisen runoarkin kuvituksena onkin rantaviivaan rajautuva vesi ja rauhankyyhky, joka on ottanut siipiensä suojaan maapallon.
Runossa Näsijärvi saa meren mittasuhteet, kun siitä tulee ”tamperelaisten meri”. Koskima kuvailee kauniin lyyrisesti vaahtopäitä meren kukkatarhana ja Näsimeren olemusta myös musiikillisuuden kautta ”Laineittain / lakkaamatonta laulua”. Lainaamissani säkeissä on myös aaltojen tahtiin lukijaa keinuttavaa alkusointuisuutta. Meren kukittaminen rauhan eleenä on kaunis ja hienosti teemaa syventävä teko. ”Kukitan sinut, jotta / yksi aurinkovuosi / saisi maan puhkeamaan unelmiin, / ihmislapsen synnyttämään / elämänmeren, RAUHANMEREN”.
Teema kiteytyy, kun meri syvenee tai laajenee elämänmereksi ja rauhanmereksi. Vielä voisi miettiä, tarvitseeko runo rauhan teeman korostamiseen isoin kirjaimin kirjoitettuja sanoja. Mielestäni ei, koska teema kirjoittuu voimakkaasti ja suoraan esiin muutenkin. On hienoa, että runossa suoraan rauhan teemasta puhumisen lisäksi tematiikka avautuu myös kielen lyyrisyyden kautta.
Mitä kaikkea vesi voikaan olla? Koskima antaa yhden vastauksen: ”auringonnousuja, laskuja / tuoksuja” ja vähän myöhemmin ”Merkki eletystä voimasta, / toivosta, tahdosta, / elää, kasvaa, rakastaa.” Vesi kannattelee rauhan tärkeää teemaa.
Runoja Runopysäkille voi lähettää osoitteeseen:
kristiina.wallin@tpnet.fi
Runoja julkaistaan Eläkeläinen-lehdessä ja tässä Runopysäkki-blogissa.
Vastaa