Tervetuloa lukemaan Eläkeläinen-lehdestä tutun Runopysäkki-palstan jatko-osaa, netissä julkaistavaa
Runopysäkki-blogia.
Runon ominaislaatu on tekstin tiheydessä ja kerroksellisuudessa. Vaikka runon kieli on tiivistä, merkitykset ovat laajoja. Kokonainen elämä muistoineen, tämänhetkisine ajatuksineen ja tulevaisuuteen kantavine haaveineen voi mahtua muutamaan säkeeseen.
Eläkeläinen-lehden numeron 4 Runopysäkillä kirjoitan siitä, kuinka runo on merkityksellinen sekä yksityisen kokemuksen kuvaajana että laajempana yhteiskunnallisena tai planetaarisena pohdintana. Yksityinen kokemuskaan ei useimmiten ole pelkästään yksityinen, vaan runoksi muuttuessaan se pyrkii tavoittamaan jotakin yleisinhimillistä, koskettamaan monia. Runous onkin ihmisyyden ja maailman tutkimista monin tavoin.
”Proosa olkoon kovaa, se herättäköön levottomuutta. / Mutta runo on kaiku joka kuullaan, kun elämä on mykkää:” kirjoittaa Eeva-Liisa Manner tunnetuissa ja monesti lainatuissa säkeissään. Säkeet aloittavat runon Teoreema kokoelmassa Paetkaa purret kevein purjein vuodelta 1971. Runo jatkuu näyttämällä vuorilla liukuvat varjot, jotka ovat ”tuulen ja pilvien kuva”. Vaikka runo on sävyltään surumielinen, siinä on mielestäni ollut aina jotakin hyvin kannattelevaa ja lohduttavaa. Runo jatkuu säkeellä ”savun kulku tai elämän: kirkas, hämärä, kirkas,”. Eikö siinäkin ole yksi runon monista tehtävistä: näyttää elämän kulku? Näyttää, kuinka hämärä ja kirkas vaihtelevat.
Tämänkertaisessa Runopysäkki-blogissa ihmisen olemassaolo tihentyy runoissa. Helena Koposen runossa Nappirasia on kyse muistoista, samoin Carita Kuitusen runossa Ullakko. Nyyrikki Karjalaisen runo Sateenkaari puolestaan näyttää elämän muuttuvat värit.
RUNOT:
Nappirasia
Monta on nappia pöydällä minun
rasian käänsin äsken nurin.
Muistot tuli äkkiä mieleen
napit kun näin–pistää rintaan.
Tuo oli puvussa setäni ennen
hänet vei tuoni keväällä kerran,
ikävä, ikävä minulla on
vaikkakin tiedän–hänen hyvä nyt on.
Tässä on nappi tyttöni soman
punaisen takin suusta hihan.
Tuossa poikani paidannappi
joka irtosi kun hän– putosi puusta.
Tämä täällä on valkea nappi
jonka irrotin äsken vasta.
Puvusta joka oli tyttöni päällä
kun hän odotti ensimmäistä lasta.
Muistoja monia näin saa tästä
elämän virrasta pyörivästä.
Vanhat asiat mielen täyttää
hyvä on näin—muistia käyttää
HELENA KOPONEN, VARKAUS
* * *
Ullakko
Ullakolle kapusin kun erästä kapinetta tarvitsin.
Heti tuli vastaan mummon rukki.
Sillä oli monet villat kehrätty, nyt se vain tien tukki.
Pölyiseltä öljylamppu näytti.
Ennen se mökillä tuvan valolla täytti.
Kahvipannu oli nurkkaan heitetty.
Viimeksi sillä oli nuotiolla porosumpit keitetty.
Keritsimet löytyivät vaikka talossa ei ole lammasta.
Ei kai niillä poistettu kipeää hammasta?
Oli vanhoja astioita, lehtiä, vaatteita ja kenkiä.
Nyt tarvittaisiin myös vanhanajan renkiä
kertomaan mihin työkaluja käytettiin ennen kuin koneisiin siirryttiin.
Matka menneeseen voi lyhyt olla,
kun menee vain vintille ja tutkii tavaroita nautinnolla.
Ne paljon kertoa voi.
CARITA KUITUNEN, ÄÄNEKOSKI
* * *
Sateenkaari
Elämä on kuin sateenkaari
värikäs ja muuttuva.
Milloin hiipuu synkkyyteen,
milloin kirkkaana loistaen.
Elämä on…
ylös yrittävä toive,
alas putoava haave,
alati piirtyvä unelma.
Elämä on kuin sateenkaari
uudesti nouseva usva.
Unohdukseen vaipuva ihme
vain hetkittäin muistamme sen.
Elämä on…
maanpinnalta nouseva loiste
kurkottaen suureen avaruuteen
pudotakseen alas todellisuuteen.
Elämä on kuin sateenkaari
syntyäkseen jälleen uudelleen.
Hetken kirkkaana loistaen
sitten jälleen kadoten.
NYYRIKKI KARJALAINEN, LAHTI
PALAUTTEET
Elämä tihentyy muistoihin ja muistot tihentyvät esineisiin. Helena Koposen runo Nappirasia näyttää, että pieni nappi saattaa kantaa mukanaan merkityksellistä tarinaa. Jos yksikin nappi voi olla kertomus, nappirasiaan mahtuu monta elämänmittaista tarinaa, kokonainen muistojen arkisto. Koposen runossa nappi ei ole vain nappi, se ei ole mykkä esine, vaan napit kantavat mukanaan muistoja niistä ihmisistä, joiden vaatteisiin ne on kerran ommeltu.
Koposen runo on kertomuksellinen, mutta silti tiheä. Ensimmäinen säkeistö kuljettaa muistelun hetkeen ja on kiinnostavaa, kuinka muistaminen tuntuu fyysisenä tuntemuksena. ”Muistot tuli äkkiä mieleen / napit kun näin — pistää rintaan”.
Toisessa säkeistössä nappi palauttaa mieleen sedän ja sedän kuoleman. Ikävä tulvahtaa, mutta runossa on myös kaunista kuoleman hyväksymistä ”vaikkakin tiedän — hänen hyvä nyt on.” Perhe piirtyy esiin tyttären punaisen takin hihansuunapissa ja pojan paidannapissa.
Kolmannessa säkeistössä ollaan lasten lapsuusajassa ja siellä tulevat esiin myös villit leikit, kun Koponen kirjoittaa ”Tuossa poikani paidannappi / joka irtosi kun hän — putosi puusta.” Seuraava säkeistö kuljettaakin sitten jo ajassa eteenpäin sinne, kun tytär ”odotti ensimmäistä lasta”. Liike ajassa on koko runon mitan luontevaa: sekä nykyhetkestä muistoihin että muistojen omassa ajassa.
Muutama ehdotus minulla on: Tunnelmaa ja odotusta tihentävä kaksoisviiva toistuu runossa useasti ja tuntuu hieman osoittelevalta. Voisiko sen jättää pois tai korvata toisilla välimerkeillä? Toinen ehdotus liittyy säkeeseen ”punaisen takin suusta hihan”. Se on hieman hankala hahmottaa. Olisiko parempi kirjoittaa aivan suoraan ”punaisen takin hihansuusta”?
Ensimmäisessä ja viimeisessä säkeistössä piirtyy esiin muistelija tässä ajassa. On yksityinen ja intiimi hetki muistojen äärellä. Koposen runo näyttää hienosti sen, kuinka aivan arkiset asiat kantavat mukanaan merkityksiä. Runon tunnelma on rauhallinen, on hyvä olla tässä ja muistella.
* * *
Myös Carita Kuitunen kirjoittaa näkyviin esineiden merkityksellisyyden runossaan Ullakko. Runon alussa runon puhuja kiipeää ullakolle ”kun erästä kapinetta tarvitsin”. Tarkoituksena oli ehkä vain piipahtaa nopeasti, mutta ”Heti tuli vastaan mummon rukki”. Siitä alkaa matka muistoihin ja veikkaanpa, että runon puhuja viipyy ullakolla hyvän tovin.
Ihmiset muistuvat mieleen esineiden kautta, mutta Kuitunen kirjoittaa kiinnostavasti näkyväksi myös paikkoja. Öljylamppu ”mökillä tuvan valolla täytti” ja vastaan tulee myös kahvipannu, jolla keitettiin porosumpit nuotiolla. Kuitunen kirjoittaa myös esineistä, jotka herättävät ihmetystä. Talossa ei ole lammasta, mutta keritsimet kyllä. Aivan kaikkien esineiden käyttötarkoitusta ei voi edes tietää ja hauskasti runossa kaipaillaankin vanhanajan renkiä ”kertomaan mihin työkaluja käytettiin”.
Ajan olemuksesta Kuitunen kirjoittaa osuvasti ”Matka menneeseen voi lyhyt olla, kun menee vain vintille ja tutkii tavaroita nautinnolla”. Runon loppu kiteyttää vielä, että ”Ne paljon kertoa voi”. Aiemmat säkeet näyttävät hienosti juuri sen, joten ehkä viimeisen säkeen voisi jättää poiskin? Näin lukijalle jäisi vielä enemmän oivaltamisen iloa.
Runoa lukiessa voin todella nähdä vintin kaikkine tavaroineen. Vielä jään miettimään, millainen valo tai hämärä vintillä mahtaa olla. Millainen haju? Näine mietteineni solahdan minäkin muistoihini ja kapuan mielikuvissani lapsuuteni vintille.
* * *
Nyyrikki Karjalainen pohtii elämän olemusta runossaan Sateenkaari. Runossa elämä vertautuu tutusti sateenkaareen ja sen väreihin sekä muuttuvuuteen. Vaikka vertaus onkin paljon käytetty, Karjalainen rakentaa sen varaan tärkeitä teemoja. Sekä elämän kirkas loiste että synkkyys ovat läsnä ja runo näyttääkin elämän kokonaisvaltaisesti kaihtamatta varjokohtia. Kiinnostavaa liikettä runoon syntyy, kun liikutaan vertikaalisesti ylös ja alas vaikkapa silloin, kun elämä on ”ylös yrittävä toive, / alas putoava haave” tai ”uudesti nouseva usva. / Unohdukseen vaipuva ihme.”
Jännitettä runoon syntyy myös siitä, että välillä kohotaan avaruuteen asti ja sen jälkeen siirrytään ”alas todellisuuteen”. Runo näyttää, ettei elämä ole vain arjessa ja siinä, minkä voimme nähdä ja mitä voimme koskettaa, vaan myös näkymättömissä: toiveissa, haaveissa, unelmissa.
Rakenteellisesti runossa toistuu ”Elämä on…” Näissä kohdin ehdotan kolmen pisteen jättämistä pois.
Temaattisesti runosta nousee esiin myös elämän ihmeenkaltaisuus ja se, kuinka helposti unohdamme tuon ihmeen. Elämä on ”Unohdukseen vaipuva ihme / vain hetkittäin muistamme sen”. Runossa on myös uusiutumisen ja muuttumisen sekä katoamisen välinen jännite. Ajatus kaiken hetkellisyydestä päättää runon ”Hetken kirkkaana loistaen / sitten jälleen kadoten”.
Runoja Runopysäkille voi lähettää osoitteeseen:
kristiina.wallin@tpnet.fi
Runoja julkaistaan Eläkeläinen-lehdessä ja tässä Runopysäkki-blogissa.