Tervetuloa lukemaan Eläkeläinen-lehdestä tutun Runopysäkki-palstan jatko-osaa, netissä julkaistavaa Runopysäkki-blogia.
Joulukuun Eläkeläinen-lehden Runopysäkillä pohdin aikaa ja sitä, kuinka joustava ja huokoinen runon aikakäsitys on. Aika voi kulkea eteen- tai taaksepäin, mutta myös pysäyttää vaikkapa lumihiutaleen ilmaan. Muistot laskostuvat aikakokemuksessamme kerroksiksi, jotka kuultavat toistensa läpi. Muistot puolestaan ovat suureksi osaksi arkea. Tekstissä arkiset hetket kuitenkin tihentyvät ja niiden merkityksellisyys kasvaa.
Aivan tavallisen arjen piiriin kuuluvan havainnon kirjoittamisesta yksityiskohtaisesti ja tiheästi on alkutalveen sopiva esimerkki tuoreen nobelistin Han Kangin kuvaus pakkasilman hengittämisestä. Se löytyy teoksesta Valkoinen kirja (suom. Taru Salminen, Gummerus 2021). Hang Kang kirjoittaa näin: ”Kylmä ilma tulvahtaa keuhkojen pimeyteen, lämpenee ruumiinlämmössä ja virtaa ulos valkoisena höyrynä. Valkoiseen häivähtävä, ilmaan leviävä elämisen ihme.” Vaikka tekstikatkelma on proosaa, se voi muistuttaa myös runon kirjoittajaa tarkan havainnoinnin merkityksestä ja siitä, kuinka havainto voi laajentua konkreettisista ja arkisistakin asioista kohti ajatuksen ja teeman syvenemistä.
Arki on hyvää runon kirjoittamisen materiaalia, jopa näin loppuvuoden juhlien kynnyksellä. Hyvässä arjessa on myös aikaa lukea runoja. Runoja lukiessa arjesta saattaa tulla arvaamatta myös juhlaa, kun runokirjan äärellä maailma avartuu lukulampun valokehän ulkopuolelle ja ajatukset pääsevät virtaamaan vapaasti ajassa ja paikassa.
Tämänkertaisessa Runopysäkki-blogissa on mukana sekä yksilön arkea että yhteiskunnallista arkea. Arjesta runot laajenevat temaattisesti kukin oman ominaislaatunsa mukaan. Blogin runoilijoita ovat Anja Säkkinen, Salme Saarinen ja Pertti Oksman.
RUNOT:
Auringon aikaansaama
Ikkunasta ulos kurkkaan,
pölyrievun viskaan nurkkaan.
Ulos päästävä on juuri,
auringon on kehrä suuri.
Vuosikerrat päälle painaa,
kohta olenkin jo vainaa.
Elämä on täällä lainaa,
on jo aika hautaa kaivaa.
Aika nauttia on näistä
elämänsä syksysäistä.
Loppuaan ei kukaan väistä,
lähtöänsä yksinäistä.
Liian vanha ei oo kukaan,
siksi mentävä on mukaan,
vaikka pihamaalle tähän
haistelemaan ilmaa vähän.
Aurinkokin hymyilee,
metsän taakse lymyilee.
Saipa ulos lähtemään
näyttämällä säteitään.
Anja Säkkinen, Sotkamo
***
Ilta
Pimeys kattaa taivaan ja maan
vain tähtöset meille vilkuttaa,
ne kaukaa – valovuosien taa
meille terveiset sieltä saa.
Oi pieni ihminen planeetta maan
et yksin sä kulje kuitenkaan,
meitä monta on täällä vaeltajaa,
Luojamme käsissä – kaikkeudessaan.
Salme Saarinen, Hämeenlinna
***
Eduskunta istuu
täysistunnossa
kyselytunnilla
Ministerit vastaavat
mitä vastaavat
jos vastaavat
Tästä me maksamme
tätä me katsomme
kalliiksi tulee
kaikille
On asioita joista ei voi
ei kannata säästää
ja tätä me katsomme
Onneksi on
Linnan vastaanotto
presidentin kättely
koreat juhlapuvut.
Pertti Oksman, Vantaa
PALAUTTEET:
Anja Säkkisen runo Auringon aikaansaama puhuu yhtä lailla valosta ja ilosta kuin kuolemastakin. Kun aurinko paistaa aivan tavallisena arkisena päivänä, on parasta viskata pölyriepu nurkkaan, sillä aikaa ei meistä kenelläkään ole loputtomasti. Säkkinen puhuu runossaan kuolemasta hyvin suoraan ja toteavasti. ”Vuosikerrat päälle painaa, / kohta olenkin jo vainaa”. Runon puhuja ymmärtää kaiken katoavuuden, myös omansa: ”on jo aika hautaa kaivaa.” Riimittely luo runoon letkeää tunnelmaa, vaikka runon aihe sinänsä on vakava.
Säkeiden ”Aika nauttia on näistä / elämänsä syksysäistä” voi tulkita puhuvan syysaurinkoisista päivistä, mutta yhtä hyvin syksysäät voivat viitata elämän syksyyn, vanhuuteen ja ajatukseen kaiken loppumisesta. Säkkinen puhuu myös kuoleman väistämättömyydestä ja siitä, että kuolemaan on loppujen lopuksi mentävä yksin: ”loppuaan ei kukaan väistä, / lähtöänsä yksinäistä.”
Mutta sitä ennen voi nauttia! Säkkisen runo korostaa sitä, että aivan arkisetkin asiat ja havainnot ovat merkityksellisiä. Iloisen hetken löytämiseksi ei tarvitse mennä omaa pihamaata kauemmaksi.
***
Salme Saarinen kuljettaa lukijan aivan tavalliseen arkiseen iltaan runossaan Ilta. On pimeä vuodenaika, syksy tai talvi. ”Pimeys kattaa taivaan ja maan / vain tähtöset meille vilkuttaa.” Runo kuljettaa kauniisti arjen ylitse muistuttaessaan lukijaa ihmisen pienuudesta suhteessa maailmankaikkeuteen. Tähdet ovat kaukana: ”ne kaukaa – valovuosien taa / meille terveiset sieltä saa”, kirjoittaa Saarinen. Näihin säkeisiin ehdottaisin sanan ”taa” korvaamista sanalla ”takaa”, koska sieltä jostakin valovuosien takaahan tähtien terveiset tulevat. Tällöin voisi myös miettiä, mitä laittaa sanan ”saa” tilalle. Jokin muutos olisi tarpeen rytmin säilymiseksi. Kaiken kaikkiaan runon rytmi soljuu kyllä oikein kauniisti eteenpäin.
Temaattisesti runo näyttää paitsi ihmisen pienuuden myös sen, ettemme ole täällä yksin. Runon puhuja tuntee olevansa ”Luojamme käsissä – kaikkeudessaan”, mutta myös vahvasti yhteydessä muihin ihmisiin, jotka vaeltavat tällä samalla planeetalla. Pieni ja kosmisen suuri asettuvat kiinnostavasti rinnakkain, samoin yksinäisyys ja yhteyden kokemus.
***
Pertti Oksmanin runon ensimmäinen säe kuljettaa oitis niihin yhteiskunnallisiin teemoihin, joita runo käsittelee. Runon kirjoittajan tunteita ajankohtaisten aiheiden äärellä kuvastaa runon mukana tullut saate, joka sekin kulkee runon rytmissä: ”Tohkeissani tämän kirjoitin / enkä sen enempää ajatellut, / tunsin vain suuttumusta / ja kai vähän turhautumistakin”.
Suuttumuksen ja turhautumisen tunteet välittyvät runosta hyvin, kun Oksman kirjoittaa ”Ministerit vastaavat / mitä vastaavat / jos vastaavat” tai ”On asioita joista ei voi / ei kannata säästää”. Runon napakka rytmi syntyy lyhyistä säkeistä ja pääsääntöisestä välimerkittömyydestä sekä toistosta, kun esimerkiksi sana ”vastaavat” toistuu rytmikkäästi. Sisältö ja rytmi tukevat hyvällä tavalla toisiaan ja toteava tyyli tukee yhteiskunnallista kannanottoa.
Runo näyttää yhteiskunnallisia asioita seuraavan ihmisen epäuskon siitä, miten politiikkaa tehdään: ”kalliiksi tulee / kaikille”. Runo päättyy ironisesti säkeistöön, joka kuljettaa varsin ajankohtaisesti itsenäisyyspäivän juhlaan: ”Onneksi on / Linnan vastaanotto /presidentin kättely / koreat juhlapuvut.” Ehkäpä Oksmanin runossa ironia kohdistuu paitsi poliittiseen kulttuuriin myös meihin, jotka istumme kotisohvalla katsomassa Linnan juhlia. Yhteiskunnallisen arjen ja turhautumisen rinnalle asettuvat jännitteisesti juhlapuvut ja kättelyseremonia.
Runoja Runopysäkille voi lähettää osoitteeseen:
kristiina.wallin@tpnet.fi
Runoja julkaistaan Eläkeläinen-lehdessä ja tässä Runopysäkki-blogissa.