Tervetuloa lukemaan Eläkeläinen-lehdestä tutun Runopysäkki-palstan jatko-osaa, netissä julkaistavaa Runopysäkki-blogia.
Runouden kieli on ilmaisuvoimaista ja tarkkaa. Kaikista kirjallisuudenlajeista runous hyödyntää laajimmin kielen merkitystä muodostavia keinoja. Ei kuitenkaan ole yksiselitteistä ohjetta siihen, millainen kieli runossa olisi ”hyvää” tai ”parasta”. Runon kieltä voikin lähestyä arvottavien määrittelyjen sijaan kysymällä, millaisia ominaispiirteitä runon kielellä on ja kuinka noita kielen ominaisuuksia voi hyödyntää omassa kirjoittamisessa.
Runolla on pyrkimys sanoa mahdollisimman tiiviisti. Kun kieli tihentyy, merkitys pääsee samaan aikaan laajenemaan ja kerrostumaan. Tämän paradoksin mahdollistaa kielen kuvallisuus, esimerkiksi vertaukset (metsä on kuin syli) ja metaforat (metsä on syli). Samaan tapaan toimii kielen assosiatiivisuus, kun kirjoittaja etenee mielleyhtymien tai sanojen äänteellisen samankaltaisuuden varassa.
Runon kieli syntyy myös sanojen, säkeiden ja säkeistöjen rytmistä ja soinnista. Rytmin muodostumisesta kirjoitinkin aiemmin Eläkeläinen-lehden numerossa 2/24. Tässä kuitenkin vielä kootusti keskeisimmät runon rytmiin vaikuttavat seikat.
Rytmiin vaikuttaa säkeiden ja säkeistöjen pituus. Myös toisto on keskeinen rytmiä rakentava tekijä. Toisto voi olla jonkin yksittäisen sanan tai sanojen toistumista, mutta myös vaikkapa jonkin kielen rakenteen toistoa. Alkusoinnut ja loppusoinnut vaikuttavat nekin rytmiin, minkä huomaa selkeimmin loppusoinnullisista lastenrunoista tai kansanrunouden alkusoinnuista. Joskus on hyvä myös pysähtyä tunnustelemaan, miten vokaalit soivat tai millainen rytmi syntyy hieman kovemmista konsonanteista.
Rytmiin vaikuttaa sekin, kuinka runo on aseteltu paperille. Tyhjä tila runossa ei ole vain tyhjää tilaa, vaan myös se rakentaa rytmiä, parhaimmillaan myös merkitystä.
Rytmiä luo sekin, onko säkeen alussa iso vai pieni alkukirjain sekä välimerkkien käyttö. Välimerkkejä ja isoja sekä pieniä alkukirjaimia voi käyttää kielen sääntöjen mukaan, mutta yhtä hyvin sääntöjä voi rikkoa. Välimerkit voi jättää vaikka kokonaan pois. Välimerkit ovat runossa nimenomaan rytmin asia. Runo saa luoda myös omaa kielioppiaan.
Tämänkertaisen Runopysäkki-blogin runoilijat ovat Raimo Pasanen ja Olavi Keinänen.
RUNOT:
Pilvet raottavat taivaan kitsasta valoa
Pilvet raottavat taivaan kitsasta valoa.
Utuiset metsät hiipivät tuulten häätämän sumun seasta.
Laineet oikaisevat syysautioiden luotojen yli.
Asuttamaltamme saarelta puuttuu enemmän kuin autiolta.
Yötä kohti riehaantuu tuuli myrskyksi.
Purjehdin sielusi syväsatamaan.
Vain tämän pallon yltä kykenemme niittämään
viheriöivää ruohoa.
Unessa valveilla haaveilemani käy toteen.
Mereltä kuuluu lähtevien siivekkäiden
mollisävelistä laulua.
Aaritolkulla autioita saaria.
Muinoin lahonneet kalmot odottavat etuilevansa
ylösnousemusaamun alkaessa sarastaa.
Tule kanssani katsomaan
missä kasvaa kaihonkukkaa.
RAIMO PASANEN, ESPOO
*
Kuukkeli peijooni
Aurinko paistaa kuin raasu ennen vanhaan.
Tuuli tupertaa puita puhtaaksi.
Mikä se on tuo punakirjava lihava linturöhö,
joka lentää joka oksalla melkein yhtä aikaa
ja riuhtoo ja remakoi?
On siinä varpusella väistelemistä.
On siinä punatulkulla ihmettelemistä.
Melko korea on tuo linturäähkä,
joka niin ihmisiä rakastaa.
Ja sen vuoksi
kaikki parhaimmat herkkupalat niistää
makkarapapereista tai vaikkapa kädestä…
On se melkoinen velikulta.
Ei se juurikaan osaa laulaa.
Ei se ole mikään kaunosieluinen luontokappale.
Mutta kun se istahtaa kämmenellesi ja napauttaa
kämmeneltäsi nokkaansa
HK:n Sinistä tai Atrian Punaista
oikein aimopalasen:
kyllä sen täytyy olla tosi eliö!
Jokainen Lappiin rakastunut sen tuntee.
Se on kuin lantalainen, joka kaiken ottaa
minkä osaa ja ilkeää ja saa.
Se on niin rakastettava
ja se on niin inhottava…
On se aika kummaa, että se,
mitä me rakastamme,
saattaa olla juuri se,
mitä vihaamme.
Ja on se aika kumma,
että se, mitä me vihaamme,
onkin meille kaikista rakkain.
Vaikka mitä tapahtuisi,
minä tulen aina
rakastamaan kuukkelia.
Se on niin vilpitön.
Se on niin avoin.
Se on niin räävitön.
Se on niin charmikas.
Se on niin ihanan näköinen.
Se on aina niin ihanan nälkäinen.
Se on niin ahnas ja himokas.
Se on niin kamalan harmillista, ettei
kukaan ihminen voi olla kuukkeli!
Mutta onhan niitä
toki tässä maassa monia
kuukkeli-ihmisiä,
kuukkeloita!
OLAVI KEINÄNEN, KEMPELE
PALAUTTEET:
Raimo Pasanen rakentaa runossaan hienosti merkityksiä ja kuljettaa kielen kerrostumiin. Aluksi piirtyy esiin maisema intensiivisin kuvin. Kuvat eivät ole staattisia, vaan niissä on hyvää liikettä: ”Pilvet raottavat taivaan kitsasta valoa” tai ”Laineet oikaisevat syysautioiden luotojen yli.” Pilvet ja laineet, mutta myös metsät ja tuuli ovat aktiivisia tekijöitä, kun ne saavat seurakseen dynaamisen verbin. Maisema tuntuu olevan jatkuvassa hienovaraisessa liikkeessä.
Tulkinnallisesti runo ei kuitenkaan pysähdy maisemaan, vaan laajenee runokielen voiman varassa. ”Asuttamaltamme saarelta puuttuu enemmän kuin autiolta” heijastelee ihmisyyden kipeää kuvaa. Vastapainoa sille antaa säe ”Purjehdin sielusi syväsatamaan”, jossa on kohtaamisen mahdollisuus. Tulkitsen myös niin, että satama on turvapaikka myrskyssä.
Toisen säkeistön alku muistuttaa siitä, että meillä on vain tämä yksi maapallo, jota asua. Melankolista tunnelmaa luovat mollisävelinen laulu, muinoin lahonneet kalmot, autiot saaret ja kaihonkukka. Melankolia ei kuitenkaan tunnu synkältä, ja runon lopussa onkin jälleen kohtaamisen mahdollisuus. Säepari ”Tule kanssani katsomaan / missä kasvaa kaihonkukkaa” on tunnelmaltaan surumielinen, mutta toiveikas.
Hieman kaipasin tarkennusta sanapariin ”odottavat etuilevansa”, sen merkitys jäi mielessäni täsmentymättä. Kuva odottavista tai etuilevista kalmoista on kuitenkin vaikuttava ja hieno! Sen myötä kahden todellisuuden raja, elävien ja kuolleiden raja, rikkoutuu kiinnostavasti. Syntyy todellisuuden murtumakohta, josta voi katsoa tuntemattomaan.
Pasasen runo on väkevää ja samalla kauniin lyyristä kieltä, vahvaa runoilmaisua!
*
Olavi Keinäsen runo on hauska ja tarkkanäköinen oodi kuukkelille. Runon kieli on rikasta ja elävää, esimerkkinä sellaiset kuukkelia kuvaavat sanat kuin ”linturöhö” tai ”linturäähkä”. Runossa on myös hyvää vastakohtaisuutta vaikkapa siinä, että linturäähkä on ”korea”. Samankaltaisesti runon koko tematiikka perustuu vastakohtaisuuteen ja siihen, että se ”mitä me rakastamme, / saattaa olla juuri se, / mitä vihaamme”.
Kuukkeli ei näyttäydy yksinomaan positiivisten piirteiden kautta, vaan Keinänen kirjoittaa esiin monia sen raivostuttavia puolia. Veikkaanpa, että juuri ne saavat lukijankin rakastumaan kuukkeliin.
Runo ei kuitenkaan kerro pelkästään linnusta, vaan myös ihminen vertautuu kuukkeliin. Kuukkeli on kuin lantalainen ”joka kaiken ottaa / minkä osaa ja ilkeää ja saa”. Runon lopussa Keinänen toteaa yleisemminkin, että ”onhan niitä / toki tässä maassa monia /kuukkeli-ihmisiä, / kuukkeloita!” Runon lopettava sana ”kuukkeloita” on hauska ja leikkisä. Myös linnun nimi kuukkeli on äänneasultaan rytmikäs!
Toistoa Keinänen hyödyntää runossaan useastikin. Esimerkiksi rakenne ”Se on niin” toistuu runon loppupuolella tiheästi ja muodostaa runon kokonaisrytmiä.
Keinäsen runo on hänen kirjastaan Rakkauden aika, joka on ilmestynyt tänä vuonna (Kirjakeinänen Ky, 2025). Kirjan takakannessa Keinänen määrittää runoutensa kertomarunoudeksi ja osuu siinä aivan runolaatunsa ytimeen. Onkin hyvä muistaa, että runo voi olla ja saa olla muodoltaan ja tyyliltään monenlainen. Ei ole yhtä oikeaa tapaa kirjoittaa runoa! Kirjansa jälkisanoissa Keinänen kuvaa myös kirjoittamisen prosessiaan: ”Mistään osasesta ei tiedä, mistä se on lähtöisin, miten se on syntynyt, miksi se on kirjoitettu. Ne ovat vain kaikki siinä lukijoita varten.”
Runoja Runopysäkille voi lähettää osoitteeseen:
kristiina.wallin@tpnet.fi
Runoja julkaistaan Eläkeläinen-lehdessä ja tässä Runopysäkki-blogissa.