Tervetuloa lukemaan Eläkeläinen-lehdestä tutun Runopysäkki-palstan jatko-osaa, netissä julkaistavaa Runopysäkki-blogia.
Eläkeläinen-lehden tämänkertaisella Runopysäkillä puhutaan taiteesta ja arjesta. Runon kirjoittaja voi ammentaa tekstiinsä kuvataiteesta tai vaikka musiikista, mutta yhtä lailla aivan tavallisen päivän havainnoista ja sattumuksista. Lisää ulottuvuuksia ja kerroksia runoihin syntyy mielikuvittelusta ja alitajunnan kuvista.
Runo voi syntyä myös suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, mistä tämänkertaiset bogiin valikoituneet runot muistuttavat. Kirjallisuus ei ole irrallaan maailmasta, vaan hengittää sen läpi. Tai maailma hengittää kirjallisuuden läpi. Siltikään runous ei ole mielipiteen julistusta tai suoraa informaation välitystä, vaan kieltä, rytmiä, kuvallisuutta ja kerrostuvia todellisuuksia. Tai yhtä hyvin unia ja kuvitelmia.
Runoantologiassa Luistelukentänhoitajan ongelmat ovat meidän kaikkien ongelmia (Otava, 2022) on koottuna Poliittinen runo NYT! -kilpailun parhaimmistoa. Kirja on läpileikkaus siihen, kuinka kirjoittaa kantaaottavasti 2020-luvulla. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita yhteiskunnallisesta runoudesta tai runouden yhteiskunnallisuudesta. Kirjan nimi on muuten lainaus Runopysäkin edelliseltä luotsaajalta Niina Hakalahdelta! Hän on mukana antologiassa.
Tällä kertaa blogissa on neljä runoa palautteineen. Blogin runoilijoista Osmo Maksimainen yhdistää runossaan yhteiskunnallisuutta yksilölliseen ja runo avaa reittejä esimerkiksi muistoihin. Pertti Korhosen, Lea Niemisen ja Marja Hoefsin runoissa yhteiskunnalliset teemat nousevat keskiöön.
RUNOT:
Elämää eläkeläisenä
Vanhemmat meidät kun loi
Aikaan sota viel varjoja toi
Emme tienneet kun synnyimme silloin
Mitä joskus muistella voi
Elo tää elkkulaisena on
Meille paikkana vain tilaston
Ja kenties matkamme määrä
Soten jonoissa kadota on
Kun saapuu yö, kaksioon, muistojen
On hiljaisuus, yllä valokuvien
Jo painuu pää vanhuksen, uupuneen
Tuolissaan, kenties hän saa
Rauhassa hetken, uinahtaa
Hän ehkä viell, unissaan, muistelee
Ja aatokset, tähtein taakse, harhailee
Nyt varmaankin, äiti siell, valvoo viell
Huokaillen ja rukoillen, puolesta rakkaan lapsosen
Päivä kun yöks vaihtui jo
Ehkä tuskaan se tuo tuokion
Ovat unehen vaipuneet kaikki
Joille hetken suo melaton
Minä sinua taas muistelen
Tunnen poskellain viell kyyneleen
Jos soten jonohon jäisin
Sinun kuvasi on viimeinen
Osmo Maksimainen, Joensuu
***
Alexin ladut
Sukset lainaksi hän äänestäjiltään sai,
kuusi vuotta lisenssi kestää kai.
Kevään kimaltevilla hangilla, ne alleen ottaa,
tasaista, nousua ja laskua, hän ladullaan kohtaa.
Innoissaan, kuin keväinen orhivarsa, laduille auratuille, hän hohkaa.
Malttaako pohtia, mitä mutkia hän laduillaan kohtaa?
Läntinen reitti hänelle miellyttävältä näyttää,
natolaistaruutia, voimanlähteenään käyttää.
Itäinen laskurinne hänelle arvaamaton on,
ladun varrella, karjalanmänty taipumaton.
Pienikin virheliike, turmion tuo,
kolhun kivuliaan, vartaloon luo.
Riittääkö pitoa Rauhanrinteeseen?
vai pitääkö turvautua, Pekan pitovoiteeseen?
Korkeimmalle pallille kiivettyään,
näkeekö hän kuvakehyksestään äänestäjiään?
Sumeneeko silmät voitonhuumassa?
Ovatko ladut vielä auki seuraavassa koitoksessa?
Pertti Korhonen, Helsinki
***
Tänä päivänä
Ei ole enää veljeskansoja
ei edes lähisukua
vihamielisyyttä, ilkeyttä
sosiaalisessa mediassa
syljetään sanat silmille
maailma kuumenee
maailma palaa
maailma hukkuu.
Lea Nieminen, Inkeroinen
***
Me olemme mykkien huutomerkki
Vyörytämme reiätöntä keilapalloa
kohti parihampaista, irvistävää aukkoa.
Selkämme alla fakiirimattoinen kelluva lautta.
Pyrimme vastarannalle, se kaikkoaa yhä kauemmas.
Me olemme alassyöksyvä käyristymä tilastokuviossa,
väestöpyramidin murenevaa alinta sakkia.
Me olemme haastavan ikärakenteen kärki ja huippu,
yhteiskunnan vastaanottohuoneen tukkeuma
ja kustannuserä.
Mutta me olemme
kartalla nuppineulojen räikyvänpunaiset päät.
Me olemme mykkien huutomerkki!
Marja Hoefs, Hyvinkää
PALAUTTEET:
Osmo Maksimainen kertoo runonsa saatekirjeessä, että hänen runonsa taustalla on kansansävelmä, johon Usko Kemppi teki myöhemmin sanat ja josta tuli laulu Elämää juoksuhaudoissa. Sodan varjot ovatkin näkyvissä Maksimaisen runon aloituksessa ja runon lapsuuskuvassa. Kun hän siirtyy runossaan nykyaikaan, varjot ovat toisenlaisia. Yhteiskunnallista kantaaottavuutta rakentavat säkeet ”Elo tää elkkulaisena on / Meille paikkana vain tilaston / Ja kenties matkamme määrä / Soten jonoissa kadota on”. Sote onkin noussut esiin useammassa minulle lähetetyssä runossa, samoin huoli siitä, että eläkeläiset ovat vain tilastojen materiaalia.
Toisessa ja kolmannessa säkeistössä Maksimainen siirtyy kaksion hiljaisuuteen. Hän kirjoittaa kauniisti ”On hiljaisuus, yllä valokuvien”. Väsynyt vanhus nukahtaa yön hiljaisuudessa, mutta muistelee unissaan. Öinen todellisuus laajenee kaksion seinien ulkopuolelle ajatukseen äidistä, joka rukoilee lapsensa puolesta jossakin tähtien takana. Runon rytmi rauhoittuu ja tunnelma on viipyilevä. Runon viimeisessä säkeistössä muistojen rinnalle kirjoittuu jälleen tämänhetkistä todellisuutta ”Jos soten jonohon jäisin” ja sen myötä myös ajatus kuolemasta.
Lyyrinen muisteluaines ja toteava nykyhetken esiin kirjoittaminen vuorottelevat runossa ja luovat siihen hyviä tunnelman vaihdoksia. Vielä voisi miettiä, miten rytmiin vaikuttaisi, jos kaikki säkeet eivät alkaisikaan isolla kirjaimella.
Runon taustalla olevaan lauluun Maksimaisen runossa on paljon yhtymäkohtia. Alkuperäistekstissä lauletaan ”kenties matkamme määrä / sodan melskeissä kadota on.” Maksimaisen runossa matkan määrä ”Soten jonoissa kadota on”. Kemppi sanoittaa ”Kun saapuu yö kentille taistojen” ja Maksimainen kirjoittaa ”Kun saapuu yö, kaksioon, muistojen”. Näin syntyy tekstienvälisyyttä. Muitakin yhtymäkohtia on, niitä runon lukija voi oivaltaa muistellessaan tuttua laulua.
*
Pertti Korhosen runossa ollaan presidentinvaalien jälkeisessä tunnelmassa. Hiihtämisen rytmi luo runoon liikettä ja loppusoinnun käyttö vahvistaa liikkeen tuntua. Runoa lukiessa voi melkein kuulla suksien suhinan lumella. Hiihtämisen kautta Korhonen pohtii tulevaa ” Sukset lainaksi hän äänestäjiltään sai, / kuusi vuotta lisenssi kestää kai.” Ja hieman myöhemmin runo ennakoi ”tasaista, nousua ja laskua, hän ladullaan kohtaa”.
Korhonen käsittelee runossaan isoja yhteiskunnallisia teemoja. Hän pohtii juuri valitun presidentin suhdetta äänestäjiin ja maailmanpoliittisiin kysymyksiin, suuntia länteen ja itään. Myös rauhan ajatus on voimakkaasti läsnä, samoin maltin merkitys.
Runon säkeistöt ovat yhtä lukuun ottamatta nelisäkeisiä. Toiseksi viimeinen säkeistö on kaksisäkeinen, mikä tuo rytmiin hyvää vaihtelua. Rytminmuutoksen ansiosta lyhyemmän säkeistön tematiikka myös nousee painavana esiin.
Korhonen puhuu hiihtämisen kuvaston kautta, mutta runon teemat pääsevät kasvamaan moninaisiksi. Lopussa runo syvenee vielä voiton ja sitä kautta vallankin pohdintaan: kuinka voitonhuuma mahtaa vaikuttaa tulevaan?
*
Lea Nieminen kirjoittaa runonsa Tänä päivänä saateviestissä, kuinka tämä aika synnyttää ”vähän synkempiä mietteitä”. Ajatus on varmasti monille kipeästikin tuttu, kun kahlaamme päivittäisessä uutisvirrassa. Niemisen lyhyet ja toteavat säkeet vahvistavat synkkien mietteiden tematiikkaa ja runo puhuu hyvin suoraan lukijalle. Runossa yhteys on kadonnut kansojen, mutta myös sukulaisten väliltä. Tulkitsen niin, että ihmisen yksinäisyys ja irrallisuus ovat monin tavoin lisääntyneet. Runo kertoo ajastamme kaunistelematta.
Nieminen nostaa esiin myös sosiaalisen median synnyttämän ja ylläpitämän ilkeyden ja sen, että ”sosiaalisessa mediassa / syljetään sanat silmille”. Runon kolme viimeistä säettä voi lukea myös laajempana tuhon tai kaiken loppumisen kuvana ”maailma kuumenee / maailma palaa / maailma hukkuu.”
Kolmen viimeisen säkeen toistorakenne, sanan ”maailma” toistuminen, on tehokas keino antaa painoa sanottavalle. Maailman kuumeneminen, palaminen ja hukkuminen yhdistyvät mielessäni sotiin, mutta myös ilmastonmuutokseen ja esimerkiksi metsäpaloihin ja tulviin. Mutta kuten sanottua, säkeet voi lukea myös yleisempänä tuhoutumisen kuvana.
*
Marja Hoefs kirjoittaa runossaan Me olemme mykkien huutomerkki muun muassa siitä, millaista on olla ”haastavan ikärakenteen kärki ja huippu, / yhteiskunnan vastaanottohuoneen tukkeuma / ja kustannuserä.” Runosta välittyy huoli vanhusten asemasta ja kohtelusta yhteiskunnassa.
Hoefs hyödyntää runossaan hienosti kielen mahdollisuuksia kirjoittaa esiin muutakin kuin realistista todellisuutta, sillä runo avaa paitsi teemojaan myös puhujansa sisäistä maailmaa ja ajatuksia kiinnostavasti metaforien kautta. Jo runon nimi on kiehtova ja sen merkitys avautuu hienosti runoa lukiessa. Sanaparissa ”mykkien huutomerkki” on myös kiinnostava ristiriita, koska mykkyys liittyy äänettömyyteen ja huutomerkki assosioi huutamiseen ja kovaan ääneen. Tällaisten vastakohtien kautta runoon syntyy hyvää jännitettä.
Runon ensimmäisen säkeistön merkitykset kerrostuvat hienosti ja avautuvat kuvien kautta. Kun reiätön keilapallo vyöryy kohti ”parihampaista, irvistävää aukkoa” ainakin minun mieleeni nousee lohduttomia kuvia. Samaan suuntaan ajatuksiani ohjaa ”fakiirimattoinen kelluva lautta” ja vastarannan kaikkoaminen yhä kauemmaksi.
Mutta runon puhuja ei katoa hiljaisuuteen, vaan viimeisissä säkeissä nousee esiin vimma. ”Mutta me olemme / kartalla nuppineulojen räikyvänpunaiset päät. / Me olemme mykkien huutomerkki!” Tulkitsen runon puhuvan sen puolesta, etteivät ihmiset olisi vain kustannuserä, vaan kaikki (iästä riippumatta) tulisivat nähdyiksi ja kuulluiksi. Runon lopetus huutomerkkiin on painava loppukaneetti.
Runoja Runopysäkille voi lähettää osoitteeseen:
kristiina.wallin@tpnet.fi
Runoja julkaistaan Eläkeläinen-lehdessä ja tässä Runopysäkki-blogissa.