Tervetuloa lukemaan Eläkeläinen-lehdestä tutun Runopysäkki-palstan jatko-
osaa, netissä julkaistavaa Runopysäkki-blogia.
Runoudessa niin kuin kaikessa taiteessa palataan yhä uudestaan käsittelemään sellaisia ihmisyyteen liittyviä syviä teemoja kuten suru ja kuolema, elämän tarkoitus, identiteetin muodostuminen, rakkaus, aika ja muistaminen. Sen lisäksi jokaisella runon kirjoittajalla on aiheita ja teemoja, joihin hän palaa toistuvasti. Eläkeläinen-lehden numeron 1 Runopysäkillä kirjoitan runoilija Sirkka Turkasta ja hänen tuotannossaan toistuvista teemoista, joita ovat esimerkiksi kuolema, kaipaus ja eläinten läsnäolo.
Turkan runoudesta välittyy vahva eletyn tuntu. Kokoelmassa Tule takaisin, pikku Sheba (Tammi, 1986) Turkka kirjoittaa: ”Elämä on tuulessa huojuva talo, / jonka seiniä ja porraspieltä humala kiertää, / nauru nopeata itkua.” Säkeet näyttävät voimallisesti sen, kuinka elämässä kaikki kerrostuu ja lomittuu, naurukin ”nopeata itkua”. Elämä rakentuu yksityiskohdista ja konkreettisista havainnoista. Samassa runossa Turkka kirjoittaa ”kanat aina kulkevat tien yli / ja poppelit seisovat rivissä / kuin pienet hartaat pojat.”
Runon kirjoittamisessa onkin paljolti kyse havainnosta ja siitä kuinka arkinenkin havainto voi kasvaa itsensä ylitse. Kun ”poppelit seisovat rivissä / kuin pienet hartaat pojat”, poppelien rinnalle kerrostuu toinen kuva, toisenlaisia merkityksiä.
Runo voi tavoittaa niitäkin elämän kerroksia, jotka ovat vaikeasti nimettävissä arkikielellä. Runo voi olla myös eletyn muistelua tai sen pohtimista, missä kohtaa ajan kulkua runon kirjoittaja on juuri nyt. Tätä tematiikkaa käsittelee Kalervo Virta runossaan Viimeisellä rannalla. Marja Hoefs puolestaan kirjoittaa tarkkoja havaintoja maisemasta ja läsnäolosta runossaan Ikuinen muutos.
RUNOT:
Viimeisellä rannalla
Tullut olen elossani
rannan viimeisen tuntumaan
takana jo mutkat monet
tapahtumat monenlaiset.
On jo aika katselmuksen
taakse jääneen tarkastelut
jospa sieltä vielä löytyy
jotain muillekin opiksi.
Etäisyyttä tapahtumiin
on jo tullut riittämiin
kipeätkin muistot monet
saattaa mieleen palauttaa
tarkasteluun kriittiseenkin
arviointiin kiihkottomaan.
Elon matkan kokemukset
harvoin suoraan sopivatkaan
sellaisenaan kenellekään
mutta voivat antaa avun
päätöksiä tehtäessä
elon pulmaa miettiessä
joskus toisen kokemaa.
KALERVO VIRTA, LAUKAA
*
Ikuinen muutos
Ilma liikkuu rauhaisaan
Syksyn myrskyt laantuneet
Tundrahanhet läpi taivaankannen
ohi kiitäneet.
Lähentelee lumen tuoksu
Riitteen kouristamat lehdet vaahteran
murentuvat keltaisessaan
jalan alle joutuissaan.
Tumman pilven reuna aukee
Hiutaleita hiuksiin keinahtaa
Kädelleni lumitähtikide, sakarainen, sulaa,
vesipisaraksi antautuu.
MARJA HOEFS, HYVINKÄÄ
PALAUTTEET:
Kalervo Virta kirjoittaa runossaan Viimeisellä rannalla vanhenemisesta ja siitä, kuinka on tullut aika katsoa taaksepäin. Elämä on kuljettanut joskus mutkallisiakin reittejään ja vienyt tapahtumasta toiseen. Runo pohtii mennyttä ja toivoo, että ”jospa sieltä vielä löytyy / jotain muillekin opiksi.” Runo toteaa viisaasti, että ”Elon matkan kokemukset / harvoin suoraan sopivatkaan / sellaisenaan kenellekään”, mutta siitä huolimatta vanhemman ihmisen kokemukset voivat antaa osviittaa elämän matkalla tai ”elon pulmaa miettiessä.”
’Runon sävy on lempeä. Runon puhuja ei tyrkytä elämänkokemustaan, mutta antaa sen käytettäväksi.
Runo nostaa esiin myös ajan merkityksen siinä, kuinka prosessoimme kokemaamme. Kun tapahtumiin on riittävästi etäisyyttä, niitä voi tarkastella kaikessa rauhassa ja ”kipeätkin muistot monet / saattaa mieleen palauttaa / tarkasteluun kriittiseenkin / arviointiin kiihkottomaan.” Tämä olisikin hyvä muistaa silloin, kun on tapahtumien ja tunteiden pyörteissä. Ajalla tosiaan on taipumus asettaa vaikealtakin tuntuneet asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
Runon puhujan ääni on ymmärtäväinen sekä itseä että muita kohtaan. Rauhallinen rytmi rakentaa osaltaan runon tunnelmaa.
*
Marja Hoefs kirjoittaa runonsa Ikuinen muutos saateviestissä runon synnystä ja tematiikasta näin: ”Olen läsnä luonnossa, osa sitä, tunnen iloa pienistä asioista, lyhyistäkin hetkistä ihmeellisessä, alati muuttuvassa ympäristössä.”
Jotakin ihmeenkaltaista on myös lumihiutaleessa, joka sataa runon puhujan kädelle ja sulaa vesipisaraksi. Lumihiutaleen olomuodon muutos on ikiaikainen ja sekä menneessä että tulevassa toistuva. Runon nimen Ikuinen muutos voikin ajatella puhuvan monenlaisesta muutoksesta: vuodenaikojen vaihtelu on ikuista muutosta ja lumihiutaleen synty ja sulaminen ovat nekin ikuista muutosta. Ja vielä tundrahanhien jokasyksyinen muutto! Elämisen perusasiat toistuvat ja muuttuvat sykleissä.
Runon tunnelma on rauhallinen: ”Ilma liikkuu rauhaisaan / Syksyn myrskyt laantuneet.” Vaikka runo on seesteinen, siinä on myös kiinnostavaa liikettä. Ilman liikkeen ja jo laantuneen myrskyn lisäksi liikkeen tuntua tuovat tundrahanhet ja sellaiset verbit kuin lähentelee tai murentuvat. Liike on hienovaraista, mutta saa runon kuitenkin virtaamaan ajassa ja paikassa, myös kielen rytmi on kaunis ja vaivattomasti etenevä.
Lumisateen alkamisen kuva on aistivoimainen, kun ”Tumman pilven reuna aukee”. Maisemasta ja sen kokijasta tulee ainakin osittain yhtä, kun lumi sataa hiuksiin ja ”Kädelleni lumitähtikide, sakarainen sulaa”. Sulaminen tuo runoon vielä lisää liikettä ja sulaminen on kuvattu hienosti säkeessä ”vesipisaraksi antautuu.”
*
Runoja Runopysäkille voi lähettää osoitteeseen:
kristiina.wallin@tpnet.fi
Runoja julkaistaan Eläkeläinen-lehdessä ja tässä Runopysäkki-blogissa.