Posthumanistista runoutta

Tervetuloa lukemaan Eläkeläinen-lehdestä tutun Runopysäkki-palstan jatko-osaa, netissä julkaistavaa Runopysäkki-blogia.

Yksi runouden tehtävistä on herättää meidät ajattelemaan ja tuntemaan. Posthumanistisessa runoudessa huomio suuntautuu ihmisen ja muun olevaisen (esimerkiksi muiden lajien, kasvien ja eläinten) väliseen vuorovaikutukseen. Ihminen ei ole kaiken keskipiste, vaan osa elonkirjoa ja elämänkiertoa. Usein posthumanistisen runouden taustalla on ajatus ilmastonmuutoksesta, lajikadosta tai ekologisista kriiseistä. Runous heijastelee kokonaisvaltaista huolta ympäristöstä ja tavasta, jolla ihminen suhtautuu kaikelle elolliselle yhteiseen elintilaan ja elämisen mahdollisuuksiin. Ihmisen vastuuta ei väistetä eikä ihmistä aseteta muiden lajien yläpuolelle, vaan päinvastoin hierarkia puretaan. Luonto pyritään näyttämään omana itsenään, ei vain alisteisena ihmisen katseelle ja kokemukselle.

Tällä kertaa Runopysäkki-blogissa on yksi, pitkä runo. Sinikka Paavilaisen Jokihelmisimpukan joukkomurha antaa äänen jokihelmisimpukalle. Runo kumpuaa jokihelmisimpukoiden joukkotuhosta Suomussalmen Hukkajoella elokuussa 2024. Se on kannanotto ympäristörikokseen, mutta myös laajemmin ihmisen välinpitämättömyyteen ja paikkaan ekosysteemissä. Runo on vaikuttava jokihelmisimpukoiden ja luonnontilaisen ympäristön puolustus.

RUNO:

Jokihelmisimpukan joukkomurha 

Joki on minun kotini ja unelmani. Täällä nauran itseni uuvuksiin. 
Itken syvimmät suruni.
Keväällä lumet sulavat, joen vesi solisee sanattomasti.
Kauneus kasvaa kuin nouseva aurinko. 
Metsä kiiltää veden pintaan vihreää valoa.
Vesi lipuu hitaasti eteenpäin kuin etana sadeaamuna. 
Öin ja päivin vesi hyväilee rantakiviä. 

Älä kysy kuka minä olen. 

Sateen jälkeen maailma tuoksuu kosteilta puun juurilta ja tuulelta. 
Vuodenajat seuraavat toisiaan, minä elän niiden mukana.

Minun elämäni tulee todeksi tässä joessa. 
Elän maailmasta mitään tietämättä, onnellisena Hukkajoen syleilyssä. 
Joessa on rakkauden aika. 

Olen jokihelmisimpukka.

En halua kuolla sukupuuttoon ihmisen välinpitämättömyyden ja ahneuden vuoksi. 
Kenen onkaan syy,
jos elämämme tuhotaan. 

Pyörteitä, mutaa, likaa, roskaa – 
ihmisen jätteitä. Kaatopaikat täyttyvät. 

Elokuussa alkavat tehometsätalouden
motokoneet ulvoa, ne kaivautuvat ahnaasti kohti joen pohjaa. 
Loputon on koneiden häijy kolina. 

Pilvet repeävät, taivas muuttuu mustaksi, 
rauhaton tuuli puhaltaa
maan hedelmättömäksi aavikoksi. 
Perhoset ja sudenkorennot pakenevat, 
eivätkä tähdet enää läpäise veden kalvoa. 

Eikä päivää erota yöstä. 

Olen puolustuskyvytön rahan ahnasta valtaa vastaan.
Etkö välitä kohtalostamme?
Turhaan anelen – jätä joki rauhaan. Älä tuhoa jokihelmisimpukkaa ja samalla itseäsi. 
Muista, että matkustamme samalla planeetalla.
Olemme saman kohtalon vankeja.

Nälkiintyneinä etsimme turvaa toistemme läheisyydestä. 
Raakkujen enemmistölle ei löydy joessa tilaa.
Kuka tietää mitä eteen tulee? 

Motokone osuu helisevään hiekkaan, kolahtaa kiviin.
Ensin on raapaisu, vaimea koputus. Suljen kuoreni, mutta koneen paino murskaa minut alleen. 
Vievät mennessään uinuvat kirkkaat vedet.

Vapisen, polttava lihani työntyy veteen. 

Liikkeeni ovat hitaat kuin jätättävän kellon viisarit.
Elämän hauras rauha kääntyy sekasorroksi ihmisen ahneuden vuoksi. 
Jäljellä on vain katkera, myllätty Hukkajoen uoma, jossa viipyy kaipuun uuvuttama kesä.

Kaipaan hitaasti virtaavaa, sateen puhdistamaa, vilpoisaa vettä. 
Rakastan ohi lipuvia pilviä, 

Muistan täysikuun kauneuden veden yllä. 

Niin vaikea enää rauhassa rakastaa. 

Säikähtäen lapsuus pakenee minusta. Olen ilkialasti. Lihani puutuu. 
Kauas, kauas minä haluan pois!
En muista enää kuka olen, en edes sitä miten kaunis elämäni oli. 
Silvottu lihani putoaa sydämelleni. Hämäryys laskee verkkonsa ylleni.
Vain voihkaisu, ei enää sanaakaan. Lihan muisti ei katoa. 
Nyyhkytyksien meressä kuolen tuskallisen hitaasti. 
Joki muuttuu kymmenien tuhansien raakkujen hautakammioksi

Kuulkaa minua: Niin kauan kun rahanhimo vääristää moraalin, ne tekevät rikoksia. 

Älä luulekaan, että uskoisin valheisiisi, turhaan vakuutat syyttömyyttäsi, ihminen. 
Miksi annat tapahtua kaiken tämän pahan? 

Kertokaa minulle ovatko nämä viimeiset jäähyväiset ennen kuin kaikki jokihelmisimpukat katoavat? 

Maisema on nyt tyhjä ja kylmä.
Yö laskee suruharson kuolleen joen ylle. Veden ruosteinen hohde sammuu. 
Jälkeen jää ikuinen hiljaisuus,
veden pintaan ei heijastu auringon säteet, ei lumen ikipuhdas valo.
Yö yötä seuraa. 

Sinikka Paavilainen
Espoo

PALAUTE:

Sinikka Paavilaisen runo Jokihelmisimpukan joukkomurha näyttää aluksi jokimaiseman ja sen luonnonmukaisen rauhan jokihelmisimpukan näkökulmasta. Säkeistä välittyy harmonia ja kaiken tarkoituksenmukaisuus: ”Sateen jälkeen maailma tuoksuu kosteilta puun juurilta ja tuulelta. / Vuodenajat seuraavat toisiaan, minä elän niiden mukana.” Erityisen pysäyttävä on säe ”Minun elämäni tulee todeksi tässä joessa.” Veden hitaan liikkeen tai metsän heijastaman vihreän valon seesteisyyden jälkeen Paavilainen kohdistaa katseen ihmiseen. Ihmisen jätteet ja kaatopaikat tulevat runossa näkyviksi ja asettuvat ristiriitaan metsän ja joen kanssa. Kontrasti on vahva ja se kulminoituu säkeisiin ”Elokuussa alkavat tehometsätalouden / motokoneet ulvoa, ne kaivautuvat ahnaasti kohti joen pohjaa.” Koneiden jyrinää seuraa muutos maisemassa, jopa tuuli on rauhaton ja perhoset ja sudenkorennot pakenevat. Jokihelmisimpukka tietää anelevansa turhaan, kun se pyytää ihmistä jättämään joen rauhaan. Kaiken ykseydestä kertoo vaikuttavasti säe ”Muista, että matkustamme samalla planeetalla.”

Tuho Paavilaisen runossa on hirvittävä niin kuin se todellisuudessakin on. Runossa tuo tuho konkretisoituu koskettavasti. Paavilainen kirjoittaa jokihelmisimpukan kokemuksen ”Vapisen, polttava lihani työntyy veteen” tai elävän joen muutoksen ”Joki muuttuu kymmenien tuhansien raakkujen hautakammioksi.”

Paavilaisen runo ei anna ihmisen väistää syyllisyyttään, me olemme lajina vastuussa. Runo loppuu koskettavasti lyyriseen viimeiseen säkeistöön, joka näyttää tyhjän ja kylmän maiseman, hiljaisuuden ja suruharson kuolleen joen yllä. Kuvat ovat paitsi temaattisesti myös visuaalisesti vaikuttavia.

Runossa on jännitteinen tapahtumien kaari ja vaihteleva rytmi. Kuvallisuus herättää aistit, mutta myös tunteet. Hieno, ajankohtainen ja teemoiltaan tärkeä ja syvä runo!

Runoja Runopysäkille voi lähettää osoitteeseen:
kristiina.wallin@tpnet.fi
Runoja julkaistaan Eläkeläinen-lehdessä ja tässä Runopysäkki-blogissa.