Olin käymässä Japanissa, maan pääkaupungissa Tokiossa. 27 miljoonan ihmisen suurkaupunkiin tutustui yhden viikon aikana pintaraapaisulla, mutta monia mielenkiintoisia havaintoja siinäkin ajassa ehti tehdä.
Tokion valtava koko ja samanaikainen pienuuden tunne on ällistyttävä yhdistelmä. Taivaanraapijoiden vieressä voi olla pikkuruinen, satoja vuosia vanha teehuone, kauppa tai vastaava.
Oli elämys käydä kahvilla pilvenpiirtäjän 54. kerroksessa – eikä se suinkaan ollut talon ylin kerros.
Asukaslukuunsa verrattuna Tokio on myös hämmentävän hiljainen kaupunki. Suuria alueita on jätetty puistoiksi, joissa sijaitsevat temppelialueet, museot jne. Historia on lähellä jokapäiväistä elämää. Myös puhtaus on mukava yllätys. Autot ovat uusia, sähkö- ja hybridiautoja on paljon, pakokaasut eivät juurikaan haise ja maistu eikä äänimaailma jyrise.
Japanissa meikäläisen kokoinen ihminen ymmärsi, miltä norsusta on mahtanut tuntua posliinikaupassa. Peilistä näki itsensä noin rinnan korkeudelle, lavuaarit olivat niin alhaalla että oikeasti oli jo hiukan hankala peseytyä, ovet matalia ja suihkuhuone miniatyyrikokoa. Wc:t olivat huippuunsa asti koneellistettuja ja nappeja oli ainakin kymmenen rivissä. Varovainen sai olla, kun jokainen painallus aiheutti uuden toimenpiteen – pikkupesun tai ison, kuivatuksen, hajustamisen jne.
Rehellisyys on myös Tokiolle tunnusomaista. Siellä ei tarvitse koko ajan olla varuillaan eikä huolissaan siitä, kuka varastaa tai huijaa. Maan kulttuuri pitää tämän sisällään , ja se on satunnaiselle matkailijalle todella iso asia.
Mieleen jäi vahvana myös ajatus yhteisvastuusta. Se näkyi monella tavalla: yleisenä kohteliaisuutena, ystävällisyytenä, suhteessa vanhuksiin. Mutta ehkä selvimmin vastuun huomasi työllistämisenä.
Minulla ja ehkä monella muullakin on kuva äärimmäisen tehokkaasta teollisesta Japanista. Sekin kuva on varmaan oikea. Mutta yhteiskunta kokonaisuutena työllistää ja pitää kaikki ihmiset mukana.
Ravintoloissa, kaupoissa ja hotelleissa on työntekijöitä todella paljon, erikoistuneita kivijalkakauppoja on runsaasti. Silmiinpistävintä oli liikenteenohjaukseen käytetty väkimäärä. Yhden kaivannon ohi ohjaamiseen käytettiin 6–8 ihmisen työpanos. Sujuvamman liikkumisen ohjaajia on paljon myös mm. metrossa, tavarataloissa ja asemilla.
Tuli tunne, että kaikki se työ ei ehkä ollut täysin välttämätöntä, ja että pienemmälläkin väellä olisi pärjännyt. Mutta uskoisin työllistämisen taustalla olevan sen, ettei ketään pudoteta yhteiskunnasta ja rakenteista ulos. Ihmisen annetaan kokea olevansa osa kokonaisuutta jossa jokaisella on paikkansa ja merkityksensä.
Meillä Suomessa on liian usein toisin: Tehokkuuden (todellisuudessa ahneuden) nimissä ihmisiä syrjäytetään ja annetaan syrjäytyä.
Tämä on viimeinen kolumni vuodelle 2018. Käytän tilaisuutta kiittääkseni teitä kaikkia kuluneesta vaiherikkaasta vuodesta ja innokkaasta toiminnasta.
Toivotan myös teille kaikille ja läheisillenne hyvää joulua ja uutta vuotta.
MARTTI KORHONEN
Eläkeläiset ry:n puheenjohtaja
Kolumni on julkaistu Eläkeläinen-lehdessä 7/2018
