Kevään ja kesän sanoja
Tervetuloa lukemaan Eläkeläinen-lehdestä tutun Runopysäkki-palstan jatko-osaa, netissä julkaistavaa Runopysäkki-blogia.
Kristiina Wallin
Tällä kertaa Runopysäkki-blogissa kuljetaan keväänvihreän kautta kesään ja puhutaan myös rakkaudesta. Kun routa sulaa maasta ja silmut avautuvat lehdiksi tai kun ensimmäiset sipulikukat työntyvät mullasta, ihme on joka vuosi yhtä suuri. ”Elämä liian lyhyt / tottua kevään tuloon”, kirjoittaa virolainen runoilija ja filosofi Jaan Kaplinski (1941-2021) suom. Anja Salokannel. Kaplinskin ajatuksessa on samanaikaista haikeutta ja lohtua
Kevät houkuttelee tekemään tarkkoja havaintoja kasvusta ja virtauksista. Mirkka Rekola (1931-2014) kirjoittaa kokoelmassa Maailmat lumen vesistöissä (1978) ”Vaikka et ymmärrä on kevät täällä / virtoina ja noroina valuu kuu ja aurinko mustien kivien yli”. Vähän myöhemmin samassa kokoelmassa hän kirjoittaa ”Kesä kesältä mustarastas laulaa kauempana, / niin ehtii piha minulle avartua.”
Eino Leino (1878-1926) välittää kevään tunnelmaa riemukkaasti ja kirjoittaa ”minä tahdon maljani tyhjentää, / kun ensi leivoset laulaa, / kun koivut on hiirenkorvillaan / ja vuorilla virrat pauhaa.” Irlantilainen runoilija Seamus Heaney (1939-2013) puolestaan kääntää katseensa kohti keväisiä peltoja: ”Tänä iltana käki ja ruisrääkkä / (liiankin innoissaan) heilastelevat hämärässä. / Se oli pelkkää jambista hämyä. / Kaukana pellolla kaninpoika / tarkkaili valppaasti kaikkea, ja tiesin että hirvet / valpastuivat lehtikuusen ja keväisen vihreän näreen alla”. Kun runo jatkuu, Heaney toteaa hirvistä ”ne ovat kuin tietäjiä, haistelevat tuulia” (suom. Jyrki Vainonen).
Joka kevät olemme uuden kasvun äärellä ja joka kevät talven väistyminen tuntuu yhtä elähdyttävältä. Samankaltaista ihmettä on kirjoittamisessakin. Varsinkin silloin, jos kirjoittaminen on ollut pidemmän aikaa vaikeaa ja sanat ovat kääriytyneet hiljaisuuteen siitäkin huolimatta, että kirjoittajalla olisi halu ja tarve sanoa. Kun runo hiljaisen ajan jälkeen alkaa viimein syntyä, on kuin kevät ryöpsähtäisi esiin jäätyneen maan uumenista.
Runopysäkki-blogissa keväästä runoilee Jukka Luukkonen runossaan Kevät 25. Anja Säkkinen kirjoittaa sateesta runossaan Sateen ihanuus! Ilkka Jukolan Oodi rakkaudelle puolestaan kuljettaa rakkauden merkityksellisyyteen ja vie samalla lukijan kesän tuntuun, vaikka kyseessä ei vuodenaikaruno olekaan, vaan enemmänkin kesä on runon puhujan sisäisessä maisemassa.
RUNOT:
Kevät 25
Talitiaisen laulu kuuluu jo ikkunan läpi
Maaliskuun alku vasta, mutta lumet sulaneet
Lehdet kirjoittaa muuttolintujen jo saapuneen
Hyönteissyöjiä koetellaan aikaisella muutolla
Sinitiainen käy vielä siemenruokinnalla ahkerasti
Osan ravinnostaan nokkii katajanoksilta
Pesäpöntöt tyhjennetty tulevaa kesää ajatellen
Luonnossa kaikki viittaa siihen, että on kevät
Mutta onko se oikeasti
Harhaa se valo ja lämpö vielä on
Joka vuosi kevät tulee ajallaan, kutsumatta
Ei yksi pääsky vielä kesää tee
Ei yhden päivän aurinko kauaa lämmitä
Sateet sulattaa lumen ja jään
Routaa ei juuri ollutkaan
Rannoillakin vain ohuet jäät
Vesilinnut etsivät syötävää rannan kaislikossa
Kalastaja kulkee rannalla saaliin toivossa
Joutsenpari lipuu uljaasti ulompana
Kurkiaura, toinenkin matkaa kohti pohjoista
Hanhiparvi pysähtynyt levähtämään pellolle
Pellolla lentelee myös keväinen kaunistus
Kevään ensimuuttaja töyhtöhyyppä
Pienikin pälvipaikka, niin lintu löytää ruokansa
Tuhansia ja taas tuhansia lintuja tulee ja menee
Vasta maaliskuun alku
Ei vielä ole kevät
Vaikka ulos katsottaessa talvi olisi ohi
Kevätaurinko saanut jo leskenlehden kukkimaan
Vuorokauden valoisa aika lisääntynyt
Mutta kuinka se nokka sitten laitetaan
Kun taivaalta tulee isoja märkiä lumirättejä
Päivällä märkää ja yöllä pakkasta
Luminen sohjo on peittänyt leskenlehdet
Luminen sohjo on pettänyt kasvavan oraan
Luminen sohjo on estänyt hyönteisten parveilun
Yöllinen pakkanen on jäädyttänyt sohjon
Yöllinen pakkanen on jäädyttänyt hyönteiset
Juuri ne hyönteiset jotka oli tarkoitettu nokkivalle linnulle
Juuri ne katajanoksat missä ruokaa oli, ovat nyt jäässä
Kevät vaan tulee ajallaan tänäkin vuonna
Aurinko saa lumen jään sulamaan
Aurinko saa ilman lämpenemään
Aurinko saa linnut taas laulamaan
Aurinko saa mielen kirkastumaan
Niin luonnon eläimillä kuin ihmisillä
Joka vuosi tulee kevät
Jukka Luukkonen, Helsinki
Sateen ihanuus!
Sataa! Sataa! Ropisee!
Ihanaa! Kastelee!
Vettä maa kun janoaa,
ilmakin nyt puhdistuu.
Hengitys näin helpottuu.
Ukkonenkin jyrähtää.
Raekuuro yllättää.
Rankkasade riepottaa
monta tiellä kulkijaa.
Taivaanranta salamoi!
Kesäsade aloittaa,
rankkasade lopettaa
ilmanalan muutoksen.
Olo heti helpottuu,
sadetta kun saatu on.
Anja Säkkinen, Sotkamo
Oodi rakkaudelle
torin äänet kuulen heinäsirkan niin ikään
olen riisunut yksinäisyyteni pakkopaidan
unohtanut kadun kiviset kaiut kaiut
tänään osaan aaltojen tanssin
pystyn kulkemaan tuulien tien
varpaani upotan kesän hiekkaan
taivaan sinen olen nähnyt rakkaani katseessa
meren kohinan kuullut hänen suudelmissaan
välittäisinkö yhä narsisseista
kauniimmin kukkivat metsäorvokit
hänen lähteellään.
Ilkka Jukola, Helsinki
PALAUTTEET:
Jukka Luukkonen kirjoittaa runossaan Kevät 25 alkukevään tunnelmia. Ensimmäiset muuttolinnut saapuvat, mutta ”Harhaa se valo ja lämpö vielä on”. Runo toteaa osuvasti, ettei ”yhden päivän aurinko kauaa lämmitä”.
Kevään etenemisen ja siihen liittyvien havaintojen lisäksi Luukkosen runo näyttää ilmaston muuttumisen ja talvien leudontumisen ”Routaa ei juuri ollutkaan / Rannoillakin vain ohuet jäät”. Runon nimen sisältämä vuosiluku onkin paikallaan tätä taustaa vasten. Se muistuttaa myös siitä, että keväät voivat olla hyvinkin erilaisia, sulamisen ja kasvun tahti vaihtelee kevät keväältä.
Linnut pyrähtävät joukolla Luukkosen runoon. On joutsenia, kurkia, hanhia ja töyhtöhyyppä. Kiinnostava jännite syntyy, kun runo näyttää kevään merkit, mutta toteaa oitis painokkaasti ”Ei vielä ole kevät!”.
Runon neljännessä säkeistössä on jo leskenlehtien aika. Kevääseen ei ole siltikään luottamista. Hauskasti Luukkonen kysyy linnuilta ”Mutta kuinka se nokka sitten laitetaan / Kun taivaalta tulee isoja märkiä lumirättejä”. Tätä me ihmiset voimme kysyä itseltämmekin.
Runon loppupuolella toisto rakentaa rytmiä hienosti. Toistuvat sanat ”Luminen sohjo on” tai ”Yöllinen pakkanen on” ja ”Juuri ne” sekä ”Aurinko saa” tihentävät runoilmaisua. Toisto korostaa myös sitä, kuinka luonnossa keväiset tapahtumat toistuvat aina ja kuinka keväällä on oma rytminsä. Runon sisältö ja rytmi ovat näin hienossa tasapainossa.
Luukkosen runo ryöppyää kevättä. Sitä on hyvä asettua kuuntelemaan säe säkeeltä, tavoittaa sulavan lumen ja lintujen äänet!
*
Anja Säkkinen kirjoittaa runossaan Sateen ihanuus! eräänlaisen oodin sateelle. Usein kevättä ja kesää odottaessamme kaipauksemme kohdistuu valoon ja lämpöön, auringonpaisteeseen ja hellepäiviin. Säkkisen runo muistuttaa kuitenkin siitä, että myös sade voi olla ihanaa. Se on virkistävää sekä luonnolle että ihmiselle. Luonto saa helpotuksen, kun vettä janoava maa kastuu perin pohjin ja ”Ilmakin nyt puhdistuu”. Ihmisen ”Hengitys näin helpottuu” ja ”Olo heti helpottuu / sadetta kun saatu on”.
Sateen tuntu on runossa riemukas. Sade sataa voimallisena, se riepottaa tiellä kulkijoita. Runo on hyvin dynaaminen. Se myös näyttää, kuinka ihmisen olotilat ovat yhteydessä luontoon, kuinka ihmisessäkin jotakin hellittää ja helpottuu, kun odotettu sade viimein tulee.
*
Rakkaus on keskiössä Ilkka Jukolan runossa Oodi rakkaudelle. Runo alkaa arkisesta kaupunkimaisemasta torilta. Heti toisessa säkeessä tori ja sen äänet saavat kuitenkin vastavoimakseen heinäsirkat. Yhteys luontoon syrjäyttää runossa vähitellen kaupungin ja runon kokeva minä onkin ”unohtanut kadun kiviset kaiut kaiut”. Kaiku-sanan toistuminen jättää kiinnostavasti kiviset kadut kertautumaan hetkeksi lukijan mieleen, kunnes ne korvautuvat aaltojen tanssilla ja tuulien teillä. Kiinnostavasti kaupunkimaiseman jääminen taustalle ja luontoyhteyden vahvistuminen liittyvät yksinäisyyden hellittämiseen, kun Jukola kirjoittaa ”olen riisunut yksinäisyyteni pakkopaidan”.
Yksinäisyys on väistynyt rakkauden tieltä, näin tulkitsen. Rakkauden myötä taivaan sini ja meren kohina ovat tulleet hallitseviksi aistimuksiksi: ”taivaan sinen olen nähnyt rakkaani katseessa / meren kohinan kuullut hänen suudelmissaan”.
Viimeinen säkeistö viittaa hienosti Narkissos-myyttiin. Narkissoshan rakastui omaan lähteestä heijastuvaan kuvaansa niin, ettei malttanut lopettaa heijastuksen katselemista. Hän kuoli lopulta lähteen rannalle ja muuttui narsissiksi. Myytti kertoo paitsi omaan minään keskittymisen vaaroista myös yksinäisyydestä. Juuri yksinäisyyden Jukola hylkää runossaan ja kysyykin ”välittäisinkö yhä narsisseista” ja toteaa, että ”kauniimmin kukkivat / metsäorvokit / hänen lähteellään.” Runon loppu kiteyttää teeman, sillä orvokki on puolestaan rakkauden vertauskuva.
Runoja Runopysäkille voi lähettää osoitteeseen:
kristiina.wallin@tpnet.fi
Runoja julkaistaan Eläkeläinen-lehdessä ja tässä Runopysäkki-blogissa.