Tikulla silmään

Katselin tässä joku päivä paikallislehdestä kuvaa erään koulun riemuylioppilaista 50 vuoden takaa. Paljon tuttuja kasvoja, nyt toki nuo kasvot jonkin verran muuttuneet vuosikymmenten saatossa. Onneksi oli julkaistu nimet kuvan alla, joka helpotti huomattavasti tunnistusta.

Aika tekee tehtävänsä, mutta kuva palautti mieleen taas monia muistoja. Tiedän kyllä, että ”ken vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään”, mutta silti: muistan esimerkiksi sen, että minua ei kutsuttu naapurin tytön ylioppilasjuhliin, vaikka olimme samanikäisiä ja lähinaapureita. Toisen naapurin tytöt olivat kutsuttu ja olin kieltämättä tästä silloin erittäin loukkaantunut, tunsin toiseutta, arvottomuutta ja siinä hetkessä myös kipeää yksinäisyyttä.

Siihen aikaan (1970-luvulla) ei tietenkään ymmärretty, mitä tarkoittaa syrjintä, ei puhuttu mitään myöskään toiseudesta tai poissulkemisesta. Nämä termit ovat myöhempää oivallusta myös itselleni ja vasta aikuisena ymmärsin asioiden oikean ytimen. Jonkun ”piirin” – oli se sitten uskonnollinen, poliittinen (usein myös monisukupolvinen poliittisuus) tai mikä tahansa – ulkopuolelle joutuminen silloisessa kyläyhteisössä oli jossain mielessä samaa, kuin olisi ollut näkymätön ja ”poissa”.

No, jos tarkemmin mietin, niin joiltakin osin ”poissa” eli normien ulkopuolella  olen ollutkin koko ikäni. Oikeastaan opin jo ajat sitten rakentamaan toiseudesta ympärilleni ikään kuin panssarin, joka on turvallinen ja maadoittava tila elää ja hengittää. Juuri toiseudessa olen parhaimmillani ja pystyn kirjoittamaan parhaat tekstini. ”Poissa” siis tarkoittaa minulle monia asioita ja toiseus oman tien kulkemista, olkoon miten mutkainen ja kuoppainen tahansa. Maisemat ainakin tähän asti ovat olleet huikaisevia.

Juhliin kutsumattomuudesta tulikin mieleeni juttu entisajoilta, kun eräs emäntä näki ikkunasta hautajaisvieraiden saapuvan naapuriin. ”Ei sitte meitä kutsuttu”, hän sanoo isännälle, joka lukee lehteä keinutuolissa ja vastaa verkkaiseen tapaansa: ”kuollaan sitä meilläkin.” Niin, metsä vastaa aina siten kuin sinne huudetaan. Eikö vaan?

Tämänkertaisesta tekstistäni taisi tulla vähän synkeää, mutta kuten sanottu, se tulee mitä tulee. Siitä huolimatta maistellaan mansikoita ja kuunnellaan kesää ja suviyön ihmettä: ”Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan, on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa.” (F. E. Sillanpää)