Kun koira tuo muiston mukanaan

Mitä tapahtuu, kun sosiaalinen ja hyväntuulinen Leevi, hieman kömpelö 38-kiloinen kultainennoutaja marssii keskelle palvelukodin arkea?

Teksti ja kuvat: ATTE KALKE

Leevi vyöryy määrätietoisesti tuulikaapin läpi. Neliveto uhmaa otettani hihnasta. Eteisaulassa hän pysähtyy valppaana ja tila tuntuu äkisti pienemmältä. Pitkäkarvainen häntä vispaa tasaista rytmiä puolelta toiselle. Hänen katseensa kiinnittyy viereiseen oleskelutilaan.

Leevillä on erityinen syy riemuun: sohvaryhmillä istuvat palvelutalo Puistokartanon asukkaat ovat odottaneet hänen saapumistaan. Suupielet kääntyvät hymyyn, kun katseet osuvat koiraan. Juuri sitä Leevi rakastaa. Huomiota. Ihmisiä. Rapsutuksia.

Päädymme hieman eritahtisesti oleskelualueelle. Leevi yrittää hallita kehoaan, joka keikkuu puolelta toiselle hännän heilutuksen voimasta. Hän pyrkii kiertämään tuolilta toiselle ja tervehtimään jokaista.

Ensimmäinen käsi ojentuu varovasti. Sitten toinen.

– Onpa hän komea, sanoo eräs asukas ja antaa kätensä viipyä turkissa.
Huoneen äänitaso muuttuu lähes huomaamatta. Keskustelu vilkastuu. Katseet kohdistuvat Leeviin – ja pian myös menneeseen.

Muisto odottaa kosketusta
Miltei puolet nostaa käden ilmaan, kun kysyn, kuinka monella on ollut koira. Yhtäkkiä puhe kuljettaa meidät 1960-luvun pihapiireihin, koulumatkoille ja metsästysretkille.

– Isä oli metsästäjä. Meillä oli kaiken rotuisia koiria, kertoo eräs nainen.
Vieressä mies näyttää puhelimestaan kuvaa naisesta, joka pitelee koiraa sylissään.

– Minä metsästin vaimoni aikanaan, hän sanoo ja naurahtaa.

Rodut alkavat nousta esiin yksi toisensa jälkeen: saksanpaimenkoiria, tiibetinspanieleita, sekarotuisia, jackrusselleita…

Yksi asukas kertoo olleensa kahden tai kolmen vanha, kun eno toi kotiin pystykorvan.

– Sen jälkeen meillä oli pystykorvia kahdeksankymmentä vuotta.

Toinen asukas palaa isän metsästysretkiin.

– Useimmiten ei tullut jäniksiä. Minusta tuntuu, että isä tykkäsi vain käyskennellä metsässä koiran kanssa.

Muistot eivät tule pitkinä kertomuksina. Ne tulevat lauseina. Katkelmina. Naurahduksina. Hämmästyttävän tarkasti.

Monella koira kulki mukana läpi elämänvaiheiden. Kun turkki tuntuu jälleen sormenpäissä, muisto saa ikään kuin luvan palata.

Kehonkin tasolla tapahtuu jotakin
Eläimen silittäminen ei ole pelkästään tunneasia. Tutkimusten mukaan rauhallinen eläinkontakti voi lisätä oksitosiinin tuotantoa (oksitosiinia kutsutaan kiintymyksen ja sosiaalisuuden hormoniksi). Eläinkontaktin on havaittu voivan myös laskea verenpainetta ja vähentää stressiä. Vaikutus ei näy vain mielessä vaan myös kehossa.

Sen näkee pienissä asioissa: hengitys tasaantuu, hartiat laskeutuvat ja kasvoille nousee levollinen hymy.

Pieni muutos arkeen
Palvelukodin arki on rytmitettyä. Päivissä on omat aikansa – ruokailut, lepohetket ja ohjelma. Eläinvierailu katkaisee tutut rutiinit lempeästi.

Yhteisöohjaaja Tarja Kuismanen kertoo, että asukkaat ovat pitäneet eläinvierailuista.

– Täällä on käynyt koirien lisäksi alpakoita ja kukkokin. Kukko tuli syliin ja sitä pystyi silittämään. Lisäksi tänne on tulossa lampaita. Olemme myös vierailleet läheisellä hevostallilla.

– Usein tunnelma muuttuu heti, kun koira tulee huoneeseen. Asukkaat hymyilevät ja alkavat muistella, Tarja kertoo.

Keskustelu lisääntyy, ja myös hiljaisemmat asukkaat tulevat mukaan tilanteeseen. Moni haluaa kertoa omasta koirastaan, vaikka puhe muuten olisi niukkaa.
Eläimet saavat ihmiset juttelemaan. Koiravierailut koetaan odotettuina ja mieluisina hetkinä.

Vierailu vaikuttaa myös vierailijaan
Vierailu ei vaikuta vain asukkaisiin. Huomaan vaikutuksen myös itsessäni. Ennen tänne saapumista mielessä pyörivät työpäivän asiat, seuraavat tehtävät ja aikataulut. Suorittava mieli harvoin viipyy siellä, missä keho on.

Täällä huomaan, etten ajattele seuraavaa tehtävää tai aikataulua. Kun keskustelu siirtyy vuosikymmenten taakse, kiire tuntuu sopimattomalta. Kuuntelen tarinoita vuosikymmenten takaa, pienistä hetkistä, jotka omassa arjessani jäävät liian usein huomaamatta.

Elämää nähneillä ihmisillä on sama taito kuin Leevillä. He osaavat pysähtyä. Ja siinä pysähtymisessä on jotakin, joka hiljentää myös minut.

Uusi muisto syntyy
Huomaan, että Leevi ei valikoi. Hän ei jää pidemmäksi aikaa vain puheliaimpien luo, vaan pysähtyy myös sen henkilön eteen, jolta sanat eivät tule yhtä helposti. Katse ja käsi riittävät.

Koira ei kysy ikää, sairautta tai taustaa. Se kohtaa ihmisen sellaisena kuin tämä on ja antaa mahdollisuuden olla ilman roolia.

Koira elää tässä hetkessä. Ehkä siksi se osaa pysäyttää meidätkin.

Vierailun loppupuolella Leevi on rauhoittunut ja pötköttelee tyytyväisenä ja levollisena. Silittäviä käsiä tulee ja menee.

– Olipa kiva, kun tulitte, tulettehan uudestaan, sanoo eräs asukas.

Kun lähdemme, tunnelma ei ole riehakas vaan lämpimän rauhallinen ja hieman haikeakin. Vierailu oli lyhyt, mutta sen vaikutus jäi elämään.

Kotimatkalla auto on tavallista rauhallisempi. Leevi asettuu makuulle. Huomaan palaavani mielessäni vielä niihin hetkiin, jolloin palvelutalon asukkaiden katseet kirkastuivat käsien silittäessä Leevin turkkia. Hetkiin, joissa olin enemmän oppimassa kuin antamassa.

Vanhoja muistoja heräsi, ja ehkä samalla syntyi uusia. Tuo tavallisen päivän tuokio jätti tassunjälkiä sydämiin.

Leevi ja Atte

• Koira: 5-vuotias kultainennoutaja Leevi
• Isäntä: 37-vuotias graafisen alan yrittäjä Atte Kalke.
• Yhteisiin päiviin kuuluu erilaisten pienten ja suurten elämysten kokeileminen.
• Leevin ja Aten arkea voi seurata sosiaalisessa mediassa nimellä @thegoldenleevi.
• Yhteisten seikkailujen pohjalta on julkaistu inspiraatiokirja 100 elämystä koiran kanssa (The Golden Media Oy, 2025)