Kävelypässien blogi: Hattulan kirkkomaalauksista viihdyttävästi ja valistavasti

PEKKA ISAKSSON

Tuskin olen selvinnyt Turmionkujasta, kun eksyn Mierolantielle. Mutta eipä hätiä mitiä, vaikka tuossa on tienviiitta Hätilään. Kohta olen turvallisessa seurassa, jos nyt kävelypässejä voidaan sanoa turvallisiksi. Olen tullut Parolan asemalle ennen muita kävelypässejä ja lähtenyt kiertelemään ympäristöä. Siellä on niin särmikkäitä kadunnimiä, että lopulta olen joutunut Mierolantielle.

Paikka, jonne olemme menossa, kunhan minä selviän Mierolasta ja muut pässit Helsingin junasta rautatieasemalle, on ainakin turvallinen. Kesken TUL:n Askelviikkojen menemme tutustumaan Hattulan Pyhän Ristin kirkkoon ja sen kuuluisiin seinämaalauksiin. Oppaaksi meille on lupautunut kirjailija Anneli Kanto, maanmainion Rottien pyhimys- romaanin kirjoittaja. Antti Honkonen, tutustumisretken suunnittelija, on saanut mukaan myös Lopen ja Hämeenlinnan eläkeläisiä

Rottien pyhimys kertoo seinämaalaukset tehneistä ihmisistä, taiteilijan elämästä yleensä ja taiteesta. Vaikka romaanin tapahtumat ovat kuvitteelliset, voi sitä lukiessa tutustua keskiajan ihmisten elämään laajemminkin. Anneli Kanto on perehtynyt kuvaamansa aikakauden ihmisten olosuhteisiin, tapoihin, esineistöön ja kieleen perusteellisesti, hyvistä lähteistä ja hyvien tutkijoiden ja oppaiden avustuksella. Yhden heistä tapaammekin: hän on kirkon suntiona ja oppaana kesäisin työskentelevä soitinrakentaja, keskiajan tuntija Vilppu Vuori.

Kirkko rakennuksenakin on kiinnostava nähtävyys. Se on rakennettu todennäköisesti 1490-luvulla, joten se on Hämeen vanhimpia, jollei vanhin, säilynyt kirkko. Sen paikalla on todennäköisesti ollut aikaisemmin puukirkko. Hattulan seurakunnan arvellaan syntyneen jo 1200-luvun alkupuolella ja ensimmäiset asiakirjamaininnat siitä ovat 1300-luvun alusta. Ainutlaatuisen kirkosta tekee se, että se on muurattu tiilestä, kun tuolloin käytettiin yleensä harmaakiveä.

Kirkon ulkopuolen kierroksella Kanto kiinnittää meidän huomiomme tiilirakenteen kestävyyden ja kauneuden lisäksi länsiseinän ihmiskasvoihin. Niiden taustaa ei tunneta, mutta kenties kirkonrakentajat ovat halunneet ikuistaa niihin itsensä. Ovenpielessä ja muuallakin kirkossa on seiniin piirrettyjä kuviota ja kirjaimia. Mahdollisesti ne ovat pyhiinvaeltajien jättämiä puumerkkejä: kirkko oli keskiajalla tunnettu pyhiinvaelluskohde. Väitettiinhän siellä säilytettyä puunkappaletta jäänteeksi Jeesuksen ristinpuusta. Se puolestaan ei ollut ainutlaatuista. Koiranleukojen mukaan moisilla pyhäinjäännöksillä olisi hyvin voinut täyttää vähintään yhden laivan ruumat. Joka tapauksessa kirkon nimi juontuu uskosta, että hattululaisten hallussa oli sellainen pyhä esine.

Nykyajan vaeltajien suurin mielenkiinnon kohde on kuitenkin kirkon sisällä. Kirkkomaalarit ovat taiteilleet seinät ja katon ylt´ympäriinä kalkkikivimaalauksilla. Niissä on kuvattuna noin 180 Raamatun kertomusta maailman luomisesta ja syntiinlankeemuksesta tuomiopäivään. Anneli Kanto kertoo niistä asiantuntavasti ja monen monituisen kerran jälkeenkin innoittuneesti. Kirkkokierros on sekä viihdyttävä että valistava. Hänen opastuksellaan voimme aistia keskiaikaisten maalarien syvän paneutumisen työhönsä, joka on ollut varmasti raskasta ja joskus vaarallista sananmukaisesti taivaan ja maan välissä.

Joskus maalarien on ollut pakko korvata taito ja tieto mielikuvituksella. He eivät varmaankaan olleet koskaan nähneet esimerkiksi leijonaa kuvissakaan, joten sen kuva muistuttaa enemmän saukkoa kuin meidän tuntemaamme leijonaa.

Sieltä täältä Kanto kaivaa meille esiin pilkahduksen tekijöiden huumorintajusta ja yhteiskunnallista kannanotoista. Esimerkiksi he ovat kuvanneet pahat ihmiset ja väärintekijät aikakauden muotivaatteisiin pukeutuneina: he ovat siis rikkaita ja / tai ihastuneita ulkoiseen komeuteen. Hyvikset ovat yleensä köyhän kansan vaateparressa.

Vaikka retken tavoite on tutustuminen hienon romaaninkin innoittaneiden muinaisten mestarien, kisällien ja apupoikien työhön, emme unohda Askelviikkoja. Antti on suunnitellut reitit niin, että paluumatka alkaa kävelyllä Hattulasta Hämeenlinnaan. Se kerryttää rattoisasti askelia ja sen aikana on mukava purkaa päivän kokemuksia.

Rottien pyhimystä etsimässä

ANTTI HONKONEN

Kirjailija Anneli Kanto teki viime vuoden lopulla merkittävän vaikutuksen myös sähköisessä sometuksessa. Kun olimme entisinä Uusi Nainen- ja Raketti-lehtien toimittajatovereita, oli luontevaa vastata toisen mahdollisiin avuntarpeisiin.

Anneli oli jotenkin joutunut kuulemaan Kävelypässi-ukkeleista ja suostui kohtaamiseemme Tampereella – kunhan hän on kävelykunnossa. No, puolisen vuotta sitten Anneli kohtasi meidät kävelypässit Tampereen rautatieaseman edustalla. Meidän tehtävämme oli saada Anneli kansalaisten kohtaamispaikka Elokololle kuntotestauksiin, vieläpä ihan omin koipinensa.

Tuon kävelyn aikana hän oli iloinen ja innoissaan ja samalla Tampereen historiaa selostava historiankirja! Kun kävelypässistö palautti itseään Helsingiin menevässä junassa, HannuP toisti ajatuksensa, että Annelin Rottien pyhimys -kirjan esikuvien etsintä Hattulan vanhimmasta kirkosta kiinnostaisi…

Nyt se kirkkoreissu toteutui ja vieläpä Annelin kantavan äänen ja tietojen turvin. Niin kirkosta löytyi paljon muun kiinnostavan ohella myös Annelin kirjalle nimen antanut ja kirjan päähenkilön Pelliinan esikuvaksi muodostuva Rottien pyhimys Kakukylla. Kalkimaalaukseksi ikuistettuna, kuinkas muuten.

Kirkosta hetimiten rippikoulun jälkeen lopullisesti eronneena innostuin nyt vaarina kirjailija-Annelin lastenkirjoistakin. Ostin juuri Annelin ja Noora Katton ”Veera Virtanen ja ESIKOULU” -teoksen, jota luulin samaksi kirjaksi, jonka Anneli on juuri saanut koko pääkaupunkiseudun kirjastojen lahjoittamana kaikille tämän syksyn ekaluokkalaisille. 

Ostokseni ei ole silti turha, sillä yli 80-vuotiaanakin vielä vailla oppivelvollisuuden suorittamista aloitan opintoni Annelin ja Nooran esikoulukirjasta!

x x x

Kävelypässit löysivät kirkosta myös kaksi merkittävää tai merkillistä “sukulaistaan”, sarvipäätä: Mooses ja piru ovat jo puoli vuosituhatta olleet kirkon seinällä innon tai inhon symboleita. Vilppu Vuosi selitti Mooseksen sarvet kertomalla, että ne johtuvat niin Hattulassa kuin monissa muissakin keskiaikaisissa kuvissa käännösvirheestä, jossa ”säteilevä” ja ”sarvekas ovat sekoittuneet.

Suuret kiitoksemme Anneli Kannolle, Vilppu Vuorelle ja mukaville tutustumisretken tovereille.  Kun yhdistyksissä ja perheissä suunnitellaan ensi kesäksi käyntikohteita, niin pitäkääpä mielessä Pyhän Ristin kirkko Hattulassa. Kesää odotellessa ja matkoja suunnitellessa ehtii kävelemään hyvät tovit!