Kävelypässien blogi: Birgitan polulla pisaroi sade

PEKKA ISAKSSON

Sade pisaroi, kun kävelen Birgitan polkua kohti Kuljua. Olen jo ohittanut Siisjärven laavun ja todennut sen tällä kerralla siistiksi. Hetken olen ihmetellyt, että halot ovat katoksessa. Parilla edellisellä kerralla paikka on ollut epäsiisti, pulloja ja tölkkejä ympäriinsä, klapeja katoksen ympärillä hujan hajan. Hyvä, hyvä, ehkä valistus on tepsinyt, ajattelen – tai sitten järjestys on hyvä, kun koulujen alkamisesta on jo aika tovi.

No niin, hätkähdän. Vanhus mikä vanhus, aina nuoria epäilemässä.

Lempääläläisten ylpeys, Birgitan luontopolku, on viehättävimmillään, kun sade pehmentää ahtaan eteläsuomalaisen maiseman. Mutkitteleva kuntoilureitti on hivenen salaperäinen täällä, missä mutkat ja pienet kumpareet seuraavat toisiaan eikä polulla ole ketään muita, ei kiireisiä hölkkääjiä ja kuin hengenhädässä paksurenkaisilla pyörillä polkevia. Hiljaisuus saa aprikoimaan, mitähän tuonkin mutkan takana on.

Tuskin uumoiluni on päättynyt, kun edessä kahahtaa ja siiveniskut kertovat jonkin paenneen satunnaista kävelijää. Sitten toinen siipipari ja kolmaskin… En ehdi mutkaan näkemään lähtijöitä, mutta arvelen niiden olevan metsäkanalintuja, selvästi pyytä kookkaampia. Varislintuja eivät ainakaan, hanhiakaan tuskin täällä kuivahkon kankaan ja korpimetsän rajoilla. Ehkä teeriä, päättelen sitten, talviparvea jo muodostamassa?

Se jää arvoitukseksi, ja mikäpä siinä. Maailmassa on hyvä olla arvoituksia, joita kävelijä voi pähkäillä. Vaikka ei aika muutenkaan tule pitkäksi. Kuntopolun vierillä on paljon katseltavaa, kunhan muistaa välillä vilkaista itse polkuakin. Sade on huuhtonut maahan pudonneita neulasia, puista ravisseita lehtiä ja savista humusta alenteisiin. Niissä helposti liukastuu tällaisilla ikäkuluilla lenkkareilla, jotka olen sateesta huolimatta vetänyt jalkaan kumisaappaiden sijasta. Niitäkin ennen lähtöä aprikoin jalkineiksi, kun olen tottunut liikkumaan metsissä saapasjaloin, mutta nyt kävelen pelkkää kuntopolkua.

Yöllinen sade on jatkunut vielä aamulla. Siksi kenkien arpominen. Kävelemään on ollut kuitenkin päästävä. Olen aamulla nähnyt netissä, että Kävelypässien joukkue on siirtynyt kärkeen TUL:n Askelviikoilla. Jo muutamana vuonna järjestäjät ovat tähdentäneet, että Askelviikot ei ole kilpailu, vaan kävelyyn kannustava kisa. Mutta mihinkä ukkovanhat kilpailumielestä vapautuisivat. Se on yhtä mahdotonta kuin seepran päästä raidoistaan ja koiran karvoistaan. Nyt muutaman kilometrin sateen raikastamassa metsässä taivallettuni on kilpailumieli talttunut ja maltan katsella ympärilleni.

Eikös iske toinen viheliäinen intohimo. Tuskin maltan pysyä polulla ryntäämättä katselemaan sieniä. Enkä maltakaan, vaan poikkean kuusikkoon ja näpsäisen muutaman kuvan suppilovahveroista ja siellä täällä vielä keltaisina köllöttävistä kantarelleista. Kun Honkos-Antti oli aamulla soittanut, hän oli muun asian ohella irvaillut, että minulle pitäisi säätää pässien sisäinen sienivero. Se lauhduttaisi Helsingin kivierämaassa talsivien kävelypässien kademieltä, kun he joutuvat lukemaan blogista minun sieniretkistäni. Siinä keksin, että maksan verot virtuaalisesti liittämällä blogiin sienikuvia. Siitäpä saavat!

Katselen puita väärii, vaikka en Jukolan Laurin tavoin myyränä nummia tongikaan. Mutta tuossapa helottaa palleroporonjäkälää isona kasvustona polun reunakallioilla. Sitä täällä kasvaa ja myös muita torvijäkälälajeja. Niitä en tunne tarkemmin enkä saa tietämiäni kasvustoja silmiin muun harmaanvihreän seasta

Tällä Birgitan polun osuudella ei ehkä koe suuria luontoelämyksiä, mutta monet pienemmät ilahduttavat kulkijaa, jonka sukat alkavat vähitellen kastua – paita sadetakin alla on litimärkä. Taitaa olla aika kääntyä takaisin. Kuljuun en tällä kerralla ehdi, mutta eipä tuo mihinkään katoa: kenties seuraavalla kerralla. Ja olenhan minä jo perillä, jossakin…

Muistakaa tekin, hyvät ihmiset, että kävellessä voi päästä perille monilla tavoilla. Tärkeintä on liikkeelle lähtö!