Ulla Leena Alppi kirjoitti Kansan Uutisten blogissaan viisaita sanoja todetessaan, että ”vaikka monet (eläkeläisten) tilaisuuksissa tapaamani ihmiset ovat hyvin pienituloisia ja ovat joutuneet tulemaan toimeen taloudellisesti hyvin niukoin eväin, heissä tapaa harvoin katkeria ihmisiä. He ovat aina tehneet jotakin myös muiden puolesta, heillä on yhteys toisiin ihmisiin ja sen vuoksi uskon heidän pysyneen elämänmyönteisinä ja aktiivisina. Elämästä todella tulee syvemmin tyydyttävää, kun katse ei pysähdy itseen vaan näkee kauemmaksi.”
Ulla-Leena puhuu tärkeästä asiasta, jota tutkijat kutsuvat empatiaksi. Professori Paavo Koli, joka piti meille sosiologian peruskurssia Jyväskylässä 1960-luvun alussa, määritteli käsitteen sanoen, että kyse on ”toisen housuihin hyppäämiskyvystä”. Hän ei puhunut mitään kaksimielisyyksiä vaan havainnollisti sitä, mitä on kyky asettua toisen/toisten asemaan, nähdä asioita hänen/heidän kannaltaan.
Uskonnoissa lähimmäisenrakkaus on ymmärretty samalla tavalla, kyvyksi ja haluksi elää (myös) muita varten. Toisten asemaan asettuessaan suhteuttaa oman tilanteensa muihin, asemoi itsensä yhteisöönsä. Jos huomaa, että oma asema suhteessa muihin parempi, voi suunnata energiansa uudistuksiin, jotka parantavat heikommassa asemassa olevien tilannetta.
Suurten kansanliikkeiden, kuten työväenliikkeen parhaimmillaan, pontimena on juuri toiminta yhteiseksi hyväksi niin, että heikoimpia tuetaan eniten. Omataan empatian kykyä ja ollaan sen ansiosta solidaarisia.
Sen sijaan itsekkyyteen perustuva uusliberalismi tuijottaa vain itseensä, omaan etuunsa, ja jättää muiden tarpeet ja ongelmat huomiota vaille. Uusliberalismin ideologiaa luonnehtii empatiavaje.
• • •
Juha Siltala kirjoitti muutama vuosi sitten teoksen Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Vaikka kirja käsittelee pääasiassa kansantalouden ja maailmantalouden tasolla tapahtuneita muutoksia, koetaan ongelmat kuitenkin yksittäisten työpaikkojen tasolla. Siellä on kysymys siitä, miten työtä johdetaan.
Tuskin koskaan aikaisemmin on johtamiskoulutusta annettu niin paljon kuin nykyisin. Kun aloitin maaherrana 1980-luvun puolivälissä, totesin yhdessä lääninhallituksen henkilökunnan kokouksessa, että en ollut siihen mennessä saanut minkäänlaista johtamiskoulutusta. Kuulin kun yksi työntekijä kuiskasi vieruskaverilleen: ”Sehän on hyvä. Ei oo hyvä mies mennyt pilalle.”
Sen jälkeen koulutuksia riitti. Yksi keskeinen oppi oli asiajohtajuuden ja ihmisten johtamisen erottaminen. Sen jälkeen olen usein joutunut myös tilanteisiin, joissa olen ollut valitsemassa henkilöitä johtaviin tehtäviin. Asiajohtamisen osaaminen on suhteellisen helposti tarkistettavissa. Sen sijaan ihmisten johtamisessa onnistumista on erittäin vaikea valintatilanteessa tunnistaa ja ennustaa siinä onnistumista.
Siinä on kyse nimenomaan empatiakyvyn tai empatiavajeen tunnistamisesta. Onnistumisen elämyksiä on voinut kokea, kun valinnassa on onnistuttu.
Sitäkin ongelmallisempia ovat tapaukset, joissa on käynyt päinvastoin. Tuskallisimpia seurattavia ovat tilanteet, jossa alaisena on työuraansa aloitteleva nuori ja päällikkönä empatiakyvytön, helposti ”rähinävaihteen” päälle vaihtava esimies. Jos päällikön valintaa on vielä ollut itse tekemässä, on tuska moninkertainen.
Jotta johtamiskoulutus ei pilaisi hyviä miehiä ja naisia, pitäisi empatiakyvyn kehittämisen olla keskeinen tavoite, niin vaikea kuin persoonallisuuden muuttaminen onkin.
KALEVI KIVISTÖ 
Kirjoittaja on Eläkeläiset ry:n valtuuston puheenjohtaja. Kolumni on julkaistu Eläkeläinen-lehden numerossa 6/2017.