Olimme taannoin ikätoverini 70-vuotispäivillä. Päivänsankari sai onnistuneista juhlista palautetta, jonka yksi vieraista puki sanoiksi todeten, että ”oli niin mukava nähdä monia vanhoja ystäviä ja kuulla tarinoita itse kunkin vaivoista ja krempoista”. Sen jälkeen omatkin vaivat tuntuvat lievemmiltä tai ainakin siedettäviltä.
Vanhuus ei todellakaan tule yksin. Se tuo mukanaan vaivoja, eikä niitä tarvitse kestää yksin.
***
Kaunis ja tasainen käsiala alkaa monilla horjua ja tehdä sahalaitaa iän karttuessa. Monilla vapisee käsi, toisilla levossa, toisilla käsillä jotain tehdessä. Lepovapina on usein Parkinsonin taudin oire. Toinen, ns. kannatusvapina tai essentiaalinen (itsesyntyinen) vapina taas tuntuu lihaksia käytettäessä, usein käsissä, joskus muuallakin kropassa. Se hankaloittaa varsinkin käsin kirjoittamista tai tietokonetyössä hiiren käyttöä. Sitä esiintyy jo 40 ikävuoden jälkeen noin 5 %:lla, ja noilla yllä mainitun syntymäpäiväsankarin iän ylittäneistä joka viidennellä, 20 %:lla.
Kannatusvapinan tarkkaa syytä ei tiedetä, mutta pikkuaivoista oireet kuulemma tulevat. Siksi lääkkeenkin löytäminen on vaikeaa. Beettasalpaajaa yleensä suositellaan, joskus muutakin, esimerkiksi epilepsian hoidossa käytettyjä. Vaikuttavin lääke tiedetään, mutta sitä ei helposti suositella. Se on nimittäin alkoholi. Sen jälkeen käsin kirjoittaminen voi sujua, mutta tekstin sisällöstä ei voi mennä takuuseen.
***
Miksi minä tällaisesta kirjoitan?
Siksi että ikävuodet eivät ole tulleet minullekaan yksin. Pitäessäni juhlapuhetta Itä-Suomen aluejärjestöjen juhlassa yritti Aimo Röpetti ottaa puheen pidosta kuvaa ja ihmetteli, kun puhujan käsi vispasi niin, ettei kuvakulmaa tahtonut löytyä. Ongelma meni jännityksen piikkiin. Sitäkin varmaan oli, pieni jännittäminen osoittaa, että ottaa tehtävänsä vakavasti. Suurin syy oli kuitenkin yllä mainittu vaiva. Sen vuoksi klarinettikin on pysynyt viime vuodet laatikossa.
Siksipä juhlapaikalle tullessani tarkistan aina ensimmäiseksi, että paikalla on puhujapönttö tai alusta, jolle paperit voi laskea. Ja että mikrofoni on jalallinen.
***
Vaikka vaivan syytä ei tunneta, tiedetään, että se on vahvasti perinnöllinen, geenit sitä mukanaan kuljettavat.
Antti Tuurin pohjalaisromaanista tehdyssä elokuvassa vanhaa isäntää näyttelevä Esko Nikkari kuulee lehteä lukiessaan poikien puhuvan geenien välittämästä perimästä. Siihen isäntä tokaisi vahvalla murteellaan: ”Ne geenit, ne on kans yksiä perkelehiä. Ne pitääs hävittää!”
Isännän suosittelemalla keinolla vain voisi hävitä paljon muutakin. Harmi.
KALEVI KIVISTÖ
Kirjoittaja on Eläkeläiset ry:n valtuuston puheenjohtaja.
Kolumni on julkaistu Eläkeläinen-lehden numerossa 6/2020
Vastaa