Nuorena yliopiston opettajana tehtävänäni oli luennoida mm. tutkimusmenetelmistä. Ensimmäinen opetus oli kertoa, että alkeellisin tapa hankkia tietoa on ns. auktoriteettimenetelmä. Menetelmä perustuu siihen, että joko korkeassa asemassa oleva tai jollakin alalla ansioitunut kansalainen olisi luotettavan tiedon lähde kaikissa asioissa, joista hän mielipiteensä esittää. Tiedon hankinnan menetelmänä keino on alkeellinen eikä sen avulla saadun tiedon totuusarvosta ole mitään takeita.
Maaherra-aikani yksi vakioasiakkaista oli itsevarmana esiintyvä, hyvin pukeutunut herrasmies, joka aina käydessään jätti tyylikkään käyntikortin. Siinä oli hänen nimensä kirjoitettuna huolellisesti valituin kirjasimin. Nimen alla oli titteli: kaikkien alojen asiantuntija. Sellaisena hän myös esiintyi. Itsetunnossa löytyi.
•••
Meilläkin julkisuuteen poimitaan mielellään varsinkin talousviisaita antamaan lausuntoja milloin mistäkin asiasta. Milloin Nordean pääekonomisti leimaa omastaan poikkeavat käsitykset talouspolitiikassa ”vastuuttomiksi”. Milloin taas omalla erikoisalallaan kunnostautunut, Ruotsin keskuspankin palkitsema taloustieteilijä lausuu viisauksia yliopistojen määrärahojen leikkauksista – hyvä! – milloin taas maalaten kauhukuvia eläkepolitiikasta, jota hän tuntee huonosti. Näin voi päätellä ainakin siitä, että vast’ikään kansainvälinen eläkeasioiden asiantuntijajoukko arvioi Suomen eläkejärjestelmän kolmanneksi parhaaksi maailmassa.
Eräs nobelistimme edeltäjistä, vuonna 1974 palkittu Friedrich A. von Hayek toteaa, että ”ei ole mitään syytä, miksi henkilö, jonka aikaansaannokset taloustieteessä ovat huomattavat, olisi yleistietävä kaikissa yhteiskunnan ongelmissa”. Palkinnon tuomaa auktoriteettia hänen mielestään ”taloustieteessä ei kenelläkään tulisi olla”. Paradoksaalista on, että von Hayekista itsestään on tehty auktoriteetti, johon uusliberalismin talouspolitiikka nojaa.
Politiikkavalinnat ovat aina viime kädessä arvovalintoja, jotka politiikan tekijöiden on tehtävä. Taloustiede antaa parhaimmillaan reunaehtoja, jotka politiikan tekijöiden on syytä ottaa huomioon. Kun ilmiöt ovat toistuvia ja niitä on runsaasti, voidaan tehdä ennusteita tulevasta kehityksestä.
Mutta rajansa kaikella: presidentti Koivisto totesi ennusteista aikanaan, että kun ne tehdään prosentin kymmenesosien tarkkuudella, niin todellisessa elämässä heittävät kokonaisluvut, joskus jopa etumerkitkin. Ja poikkeuksellisten tapahtumien ennustaminen on vielä vaikeampaa, kuten vaikkapa vuoden 2008 finanssikriisi osoitti. Niiden ennustamisessa ei hänen mielestään ”yhteiskuntatieteilijöillä ole mitään etua ennustajaeukkojen edellä”. Joku pilapiirtäjä totesikin, että Koivisto mollasi ennustajaeukkoja rinnastamalla heidät yhteiskuntatieteilijöihin.
•••
Erikoisalan asiantuntija saattaa toki osua myös oikeaan lausuessaan mielipiteitä oman alansa ulkopuolelta. Siinä hän on samassa asemassa kuin kuka tahansa kansalainen: joskus osuu oikeaan, joskus tulee huti. Asiantuntija voi tietenkin myös perehtyä oman alansa ulkopuolelle meneviin asioihin, kuten vaikkapa fyysikko Syksy Räsänen kirjoittaessaan Lähi-idän ongelmista. Niin voi tehdä myös asiasta kiinnostunut kansalainen, vaikka ei taustalla olisikaan akateemisia huippusaavutuksia.
Oman alansa ulkopuolella esiintyessään akateeminen viikunanlehti tai muu auktoriteettiasema ei anna asiaan perehtyneeseen kansalaiseen nähden erityisetua. Julkisuudessa auktoriteettiaseman ylikorostaminen tuo pikemminkin mieleen turvautumisen tiedonhankinnan menetelmistä alkeellisimpaan.
KALEVI KIVISTÖ
Kirjoittaja on Eläkeläiset ry:n valtuuston puheenjohtaja.
Kolumni on julkaistu Eläkeläinen-lehden numerossa 7/2018.