Vuoden 1918 sisällissodan merkkivuotena on ilmestynyt runsaasti sekä vuoden tapahtumista kertovia tutkimuksia ja tapahtumista virikkeensä saanutta kaunokirjallisuutta ja sen innoittamaa teatteria, elokuvaa, musiikkia ja jopa oopperaa.
Aihepiiristä kirjoitetusta tutkimuksista osui käteeni myös Lasse Lehtisen ja Risto Volasen teos 1918, joka kuvaa lähinnä sisällissotaa edeltäneen SDP:n päätöksenteon kehittymistä. Puolueen sisäinen kädenvääntö johti vähitellen vallanottoon ryhtymiseen ja punaisen lyhdyn sytyttämiseen Helsingin työväentalon torniin. Keskustelun ja voimasuhteiden kehittymisen erittely katkeaa kuitenkin yht’äkkiä Väinö Linnan mollaamiseen. Kirjoittajien mukaan Pohjantähti-trilogian II-osan ”yleistäminen Suomen vallankumouksen selitykseksi on johtanut vakavasti harhaan kokonaisen sukupolven.”
Minusta tämä lause antaa harhaanjohtavan kuvan sekä Linnan pyrkimyksistä että taiteen roolista inhimillisen ymmärryksen avartajana.
***
Niin taide kuin tiedekin syventävät ymmärrystämme elämästä. Kumpikin tekee sen omilla keinoillaan. Tieteen tavoitteena on löytää tapahtuneesta yleistä tietoa, kun se kuvaa esimerkiksi sosiaalisten olosuhteiden osuutta yhteiskunnallisten vastakohtaisuuksien kärjistymisessä. Taide taas kuvaa kuvattaviensa ainutlaatuisia kokemuksia ja kertoo asioista inhimillisten kokemusten kautta sellaista, mitä tiede ei tavoita. Taide ja tiede voivat parhaimmillaan ristivalottaa todellisuutta ja syventää ymmärrystämme elämästä.
***
1960-luku avarsi kummallakin tavalla vuoden 1918 tapahtumien ymmärtämistä. Väinö Linna toi Pohjantähti-trilogiassaan esille hämäläisessä maaseutuyhteisössä eläneiden ihmisten kokemuksia ja kertoi kuvattaviensa vilpittömistä pyrkimyksistä kohentaa olojaan. Linna ei pyrkinyt esittämään systemaattista kuvausta sodan osapuolten sosiaalisesta rakenteesta. Linnan suurin arvo on siinä, että hän palautti punaisten puolella taistelleiden ihmisarvon.
Jaakko Paavolainen julkaisi samalla vuosikymmenellä tutkimuksensa niin punaisesta kuin valkoisestakin terrorista. Tätä tutkimusta on sen jälkeen jatkettu ja tarkennettu erityisesti sotasurmaprojektilla, jonka tulokset kertovat karua kieltään sodan ja sen seurausten uhrien määrästä. Sodan 38 000:sta uhrista kolme neljännestä oli punaisia. Sodassa lait vaikenivat puolin ja toisin. Sodan jälkeinen mielivaltainen oikeudenkäyttö ja vankileirikurjuus uhreineen on synkkä luku Suomen historiassa.
Linna ja Paavolainen mursivat siihen asti vallinneen valkoisen Suomen ylläpitämän vapaussotamyytin ja punaisen puolen leimaamisen moraalisesti alamittaisiksi ja epäisänmaallisiksi hylkiöiksi. Tämä meidän 60-luvulla aikuistuneiden sukupolven avainkokemus teki mahdolliseksi sodan ja sen seurausten tutkimisen ilman hävinneen osapuolen demonisointia. Se teki mahdolliseksi myös sodan kokeneiden ihmisten kokemusten monipuolisen kuvaamisen taiteen keinoin.
***
TV:ssa esitettiin pari kuukautta sitten ruotsalainen dokumentti aiheesta. Siinä yksioikoisesti väitettiin, että punainen puoli ei olisi halunnut Suomen itsenäistyvän Venäjästä. Tätä väärää käsitystä ei Suomessa juuri ole 60-luvun jälkeen enää viljelty.
Todellisuudessa kummankin osapuolen tavoite oli itsenäinen Suomi. Sodan nimikiistan ratkaisseet tutkijat puhuvatkin sisällissodasta. Jälkiviisaassa spekuloinnissa voidaan tietenkin pohtia vaihtoehtoista historiaa. Olisiko punainen Suomi pysynyt erillään syntymässä olevasta Neuvostoliitosta? Ehkä ei, kuten esim. Tuomo Polvinen olettaa. Tai olisiko valkoisesta Suomesta tullut Saksan alusmaa, jos Saksa olisi selviytynyt maailmansodasta? Hyvää vauhtia Suomi oli ennen Saksan romahdusta sellaiseksi kehittymässä, kuten Seppo ja Marja-Liisa Hentilä ovat osoittaneet. Näitä kysymyksiä voidaan tietysti pohtia, mutta pohdintaa ei pitäisi sekoittaa sotaa käyneiden osapuolten motiiveihin. Se olisi sen lajin viisautta, jota Konsta Pylkkänen kuvaa sanomalla, että ”kaikista paras ja imelin viisauven laji on jälkiviisaus, sillä alalla saahaan eniten aikaan”.
Jos halutaan saada käsitys siitä, millaista valtiomuotoa punainen Suomi tavoitteli, kannattaa lukea Kansanvaltuuskunnan perustuslakiluonnos. Sieltä nykyiseen perustuslakiimme otettiin 80 vuoden viipeen jälkeen mm. kansanäänestys ja kansanaloite. Myös presidentin ja eduskunnan valtasuhteita on kehitetty suunnassa, jonka jo mainittu luonnos viitoitti.
KALEVI KIVISTÖ
Kirjoittaja on Eläkeläiset ry:n valtuuston puheenjohtaja.
Kolumni on julkaistu Eläkeläinen-lehden numerossa 2/2018.
