Tellervo Koivisto kertoo Anne Mattssonin kirjoittamassa kirjassa ylioppilaskirjoituksistaan, joista hänelle jäi traumaattinen kokemus. Kohtuullisen hyvänä ainekirjoittajana hän ei kuitenkaan löytänyt luontevaa aihetta ja koki joutuneensa umpikujaan. Vessakäynnin yhteydessä opettaja rohkeni vinkata, että ”valitse toinen aihe”. Neuvoa noudattamalla hän selvisikin kokeesta, joskin arvosana jäi odotuksia alemmaksi.
Itselläni oli vastaavassa kokeessa aivan samanlainen kokemus. Sain lukion loppuvaiheessa aineistani kohtuullisen hyviä arvosanoja ja odotukset olivat vähintään turvallisia. Sinä keväänä (1960) Talvisodan päättymisestä tuli kuluneeksi 20 vuotta ja opettajamme arveli, että jotain siihen liittyvää saattaisi olla annettujen aineiden joukossa. Luin tarkkaan Paasikiven hiljattain ilmestyneet muistelmat (Toimintani Moskovassa I-II), joissa hän kertoo mm. Talvisodan syttymistä edeltäneistä neuvotteluista.
Annettujen aiheiden joukossa ei ollut mitään edes Talvisotaan viittaavaa. Hätäpäissäni kirjoittelin aineen ns. vapaasta aiheesta. Asia-aiheiden kirjoittajana en ollut sen aihealueen osaaja, ja siksi minulle kävi niin kuin Tellervollekin. Hyvä että läpi päästiin.
Ja oppihan siinä ainakin sen, että kaikkia munia ei pidä panna samaan koriin.
***
Paasikiven muistelmien perusviesti tosin jäi siitä pitäen hyvin mieleen. Sen perusajatuksen tiivistää Risto Volanen oivallisesti kirjassaan Suomen synty ja kuohuva Eurooppa: ”Koettuaan kolme sotaa Mannerheim ja Paasikivi kehittivät historiallisen realismin pohjalta Suomen ratkaisuksi olla antamatta aluettaan vieraiden valtioiden käyttöön toisiaan vastaan.” (kursivointi KK) Tämä sodan jälkeisen ulkopolitiikan peruslinjaksi omaksuttu linja on taannut olojemme vakauden ja rauhan suhteessa ulkomaailmaan.
Talvisotaa edeltäneet neuvottelut läpi käyneenä Paasikivi toteaa myös useammassa kohdassa saaneensa sen käsityksen, että Stalinkin pyrki neuvotteluratkaisuun (ss. 94-95 ja 211). Sen vuoksi hän teki alkuperäisiin ehdotuksiinsa eräitä lievennyksiä. Vaatimukset olivat ”huomattavasti pienemmät kuin Baltian maille asetetut”. Kun sotaan jouduttiin, olivat aluemenetyksemme huomattavasti suuremmat kuin neuvotteluissa vaaditut. Suuremmista aluemenetyksistä ja 26 000 menetystä ihmishengestä johtuen olivat lähtökohtamme jatkosotaan jouduttaessa heikommat kuin ne olisivat olleet, mikäli neuvotteluratkaisuun olisi päästy.
Paasikiven arvioista käyvät historiantutkijat edelleen keskustelua. Esimerkiksi Osmo Jussila tuntuu myötäilevän Paasikiven arvioita, monet muut väittävät niitä vastaan. Tutkimuksen kuuluukin valaista asiaa eri näkökulmista. Paras argumentti voittakoon.
***
Saattoi hyvinkin olla onni, ettei vuoden 1960 ylioppilaskirjoituksissa ollut Talvisota-aihetta valittavana. Sen ajan yhteiskuunnallisessa ilmapiirissä olisi näistä Paasikiven ajatuksista innostuneen kirjoittajan aine saatettu siihen sisältyvien mielipiteiden vuoksi vaikka hylätä riippumatta sen mahdollisista muista ansioista. Mene ja tiedä.
Mutta oppi jäi elämään. Kun presidentinvaalien keskusteluissa on puhuttu paljon turvallisuuspolitiikasta, on Paasikiven oppi tullut etsimättä mieleen. Nato-jäsenyydestä innostuneiden olisi hyvä muistaa, että turvallisuuttamme horjutettaisiin vakavimmin antamalla Suomen alue vieraiden valtioiden käyttöön niiden keskinäiseksi taistelutantereeksi. Jos Nato pyrkii hivuttautumaan Suomen kylkeen, on ”Kyllikin kylmä kylki” ihan hyvä vastaus.
Näin tuntuu valtaosa kansastakin ajattelevan. Kyllä kansa – näköjään – tietää!
KALEVI KIVISTÖ
Kirjoittaja on Eläkeläiset ry:n valtuuston puheenjohtaja.
Kolumni on julkaistu Eläkeläinen-lehden numerossa 1/2018.