Talventuntua

Tervetuloa lukemaan painetusta Eläkeläinen-lehdestä tutun Runopysäkki-palstan verkossa ilmestyvää jatko-osaa.

KRISTIINA WALLIN

Alkuvuoden Eläkeläinen-lehden Runopysäkillä kirjoitan siitä, kuinka kylmä vuodenaika heijastuu pohjoiseen runouteen. Säkeet satavat lunta ja sanat verhoutuvat pakkashuuruun. Lumesta kirjoittaa myös Sirkka Turkka teoksessaan Yö aukeaa kuin vilja (Tammi, 1978): ”Missä olit ensilumen aikaan, missä nyt, kun kaikkialla on vain lunta, kohta me vajoamme jääkausien läpi kohti lopullista pimeää.”

Pohjoisessa runoudessa lumi ei ole vain lunta tai maisemaa, vaan esiin kirjoittuu teemoja surusta, ikävästä, kaipauksesta tai vaikkapa yksinäisyydestä, mutta myös suojasta, levosta tai rauhasta ja yhä useammin ilmastonmuutoksesta, luontokadosta ja jäätiköiden sulamisesta. Vähitellen alamme ymmärtää, ettei minkään säilyminen ole itsestään selvää, ei lumenkaan, ei pakkasen, ei talven.

Tämän jutun alussa mainitsemaani Sirkka Turkan teokseen Yö aukeaa kuin vilja perustuvaa esitystä Suloiset talvipäivät olivat yhtä jäniksen turkkia olin kuuntelemassa loppuvuodesta 2025 Kansallisteatterin Lavaklubilla. Oli elähdyttävää kokea kirja esityksenä, musiikin ja sanan liittona. Tapani Rinteen musiikki ja intensiivinen läsnäolo yhdistyivät Kaija Pakarisen tulkitsemiin Sirkka Turkan teksteihin. Merkityksellistä itse esityksen lisäksi oli se, että Turkan sanojen äärelle sai asettua yhdessä muiden katsojien ja kuulijoiden kanssa. Olla yhdessä, yhteistä kokevaa ja tuntevaa joukkoa. Tuntui, kuin olisimme hengittäneet samaan tahtiin, sanan ja musiikin tahtiin.

Nyt myöhemmin on ollut hyvä lukea esityksessä kuultuja tekstejä kotisohvalla ja upota niihin omassa hiljaisuudessa. Ne elävät sekä puhuttuna että ääneti luettuna, saavat erilaisia sävyjä ja nostavat kokemishetken mukaan pintaan erilaisia tunteita ja ajatuksia.

Tunteita ja ajatuksia herättävät myös tämänkertaiset Runopysäkin verkkojulkaisun runot. Hannu Oittisen runossa Muisto ollaan ”pienessä keskitalven valossa”, mutta ennen kaikkea muistoissa. Talven valoa on myös Olavi Keinäsen runossa Tänään. Runo muistuttaa onnellisten hetkien merkityksestä.

Runot

Muisto

Minä leikin lattialla
pienillä autoilla
pienessä keskitalven valossa.
Aurinko paistoi etelästä
männynrunkojen kapeasta välistä.

Radiossa sanomalehtikatsaus
äiti jauhoi kahvia
mylly rahisi ja kahvi tuoksui.
Isä työssä kaupassa, sisko koulussa.
Oli lämmin, oli hyvä olla, olin turvassa.

Äidillä murhe piilossa, minulla vielä edessä.
Se hetki oli hyvä.
Aurinko paistoi, minä leikin,
äiti jauhoi, kahvi tuoksui, radiossa oli rauha.
Minä olin onnellinen.

Hannu Oittinen, Tampere

*

Tänään

Silmänkantama täynnä aurinkoa,
ihanaa seuraa.
Suksenluistama hohtavaa hankea,
hiki pintaan ja tunturin päälle.

Ilonpitämä, naurunpitämä, mutta
miksi noin kovasti lipsuu?
Yllästunturi antaa ja ottaa.
Etelään imee auringon
ja pohjoiseen peittää sen hehkun.
Hiihtäjää varten on tarpeeksi laaksoja.

Hiihtäjää varten on
tarpeeksi varjottomia paikkoja.
Miksi hakisin nyt varjoja?
Miksi hakisin nyt aurinkoa?
Miksi haluaisin elää
elämäni Onnellisimman Päivän?

Miksi haluaisin olla parhaitten ystävieni
seurassa koko päivän?
Miksi haluaisin, että tämä olisi
loppuelämäni Onnellisin Päivä?

Siksi, että noita Onnen Päiviä
osuu niin harvoin kohdalle.
Siksi, että noita Onnen Päiviä
ei osaa pitää arvossa, kun kohdalle sattuu.
Siksi, että vain niistä huokuu
hyvän olon tunne.

Kun on sukset alla
ja aurinko ja ylväs luonto yllä.

Ja kun yöllä kuu kuumottaa kuin pannukakku taivaalla
ja kun revontulet raivoavat halki taivaan.
Tämä on loppuelämäni Onnellisin Päivä.

Olavi Keinänen, Kempele

Palautteet

Hannu Oittisen runo Muisto kuljettaa kauniisti ja intensiivisesti lapsuuteen. Runo alkaa säkeillä ”Minä leikin lattialla / pienillä autoilla” ja nuo säkeet kuljettavat lukijan oitis lapsen maailmaan ja kokemukseen. Kiinnostavaa on myös se, että ollaan lattialla ja huoneessa ”pienessä keskitalven valossa”, mutta heti seuraavissa säkeissä runon tilallisuus laajenee ulos maisemaan ja lukijan katse nousee lattian tasolta ylös aurinkoon ja siihen, kuinka se paistaa ”männynrunkojen kapeasta välistä”. Sekä sisätila että ulkotila piirtyvät voimakkaan kokemuksellisina esiin.

Seuraavan säkeistön konkreettiset ja arkiset yksityiskohdat tekevät lapsuuden tunnelmista eläviä ja hyvin samaistuttavia. Visuaalisen aineksen lisäksi myös äänet ja hajut kuljettavat menneeseen ja näin runoon syntyy aistivoimaisuutta, joka herättää lukijankin aistit. Kiinnostavaa on myös se, että isästä ja siskosta kerrotaan heidän poissaolonsa kautta.

Runon kaksi ensimmäistä säkeistöä luovat rauhallisen ja turvallisen tunnelman, mutta kolmannen säkeistön alussa esiin tulee myös murhe: ”Äidillä murhe piilossa, minulla vielä edessä”. Runon aikuinen kirjoittaja tietää enemmän kuin lattialla leikkivä lapsi ja tästä syntyy runoon hyvää jännitettä.

Heti sen jälkeen onnen tuntu palaa ja mielestäni runosta voisi jättää pois hieman selittävän viimeisen säkeen ”Minä olin onnellinen” ja lopettaa säkeisiin ”Aurinko paistoi, minä leikin, / äiti jauhoi, kahvi tuoksui, radiossa oli rauha”. Nuo säkeet näyttävät lapsuuden turvallisen hetken herkän voimakkaasti, mutta jättävät samalla lukijalle tilaa tulkita niiden tunnesisältö.

Tiivis ja hienosti rytmikäs, eleetön runo!

*

Olavi Keinäsen runo Tänään puhuu niin ikään onnesta. Se kuljettaa pohjoiseen maisemaan, joka on täynnä valoa, vaikka myös varjojen läsnäolo kirjoittuu esiin. Niin on hyvä, sillä onni piirtyy voimakkaampana esiin varjoja vasten. Runon rakenne perustuu toistolle ja toisto luo runoon rytmiä ja yhtenäisyyttä. Elämäni Onnellisin Päivä on läsnä neljässä viimeisessä säkeistössä ja runo pohtii tuon päivän ja onnellisten hetkien merkitystä. Ehkä kuitenkin viimeisen säkeen toteamuksen

”Tämä on loppuelämäni onnellisin päivä” olisi voinut korvata jatkamalla vielä säkeen verran sen onnen kuvausta, joka tulee esiin hiihtämisessä, kuussa ja revontulissa, niiden kokemisessa. Näin lukija ei saisi runon lopussa valmista ajatusta, vaan enemmänkin tilaa tulkita.

Runosta välittyy hienosti hiihtämisen ja luontoyhteyden vahva kokemus. Se kirjoittuu näkyviin erityisesti sellaisissa persoonallisissa ilmauksissa kuten ”Silmänkantama täynnä aurinkoa” tai ”Suksenluistama hohtavaa hankea” tai sanoissa ”Ilonpitämä, naurunpitämä”. Runo käyttää myös kysymystä tehokeinona ja näin houkuttelee lukijaa kysymään itseltään noita onneen liittyviä tärkeitä kysymyksiä.

Onnen merkitys kiteytyy toiseksi viimeiseen säkeistöön. Se muistuttaa meitä siitä, että onnen hetkiin pitää tarttua ja että on varottava, ettei päästä niitä vain lipumaan ohitse, melkein huomaamatta.

Viimeisen säkeistön luontokuva tihentää onnen. Ihminen on siinä osa luontoa, osa jotakin suurempaa, hienosti sopusoinnussa ympäröivän maiseman kanssa. Kuu ja raivoavat revontulet ovat totta tosiaan jotakin ihmistä voimakkaampaa. Hauskaa leikkisyyttä runoon tuo kuu, joka ”kuumottaa kuin pannukakku taivaalla”.

*

Runoja Runopysäkille voi lähettää osoitteeseen:
kristiina.wallin@tpnet.fi
Runoja julkaistaan painetussa Eläkeläinen-lehdessä ja Runopysäkki-verkkojutussa