Runous juurruttaa ja kohottaa

Tervetuloa lukemaan Eläkeläinen-lehdestä tutun Runopysäkki-palstan verkossa ilmestyvää jatko-osaa.

KRISTIINA WALLIN

Runous auttaa meitä prosessoimaan todellisuutta ympärillämme, ajattelemaan tarkemmin tai ulottuvammin ja käsittelemään myös tunteita. Eikä pelkästään runoudella ole tätä taikavoimaa, vaan myös muilla taidemuodoilla, kuten musiikilla tai kuvataiteella. Ne kaikki ikään kuin juurruttavat meidät maailmaan ja omaan itseemme, vahvistavat hyvää meissä. On puhuttu paljon siitä, että taiteet lisäävät ymmärrystämme sekä historiasta että tämänhetkisestä, vahvistavat empatiakykyä tai hoitavat mielenterveyttä. Se on totta ja äärimmäisen tärkeää, mutta taiteen hyvää tekevien ja hyödyllisten vaikutusten lisäksi taiteella on arvo sinänsä. Tuo arvo ei ole mitattavissa eikä edes kovin tarkkaan määriteltävissä, mutta silti se vaikuttaa meissä.

Paperisen Eläkeläinen-lehden numero 5 Runopysäkillä kirjoitin tällä kertaa siitä, kuinka tarvitsemme ihmisenä olemiseen, syvään ihmisyyteen, kosketusta luontoon ja kulttuuriin. Siksi runoudenkin vaaliminen on elinehto.

Runouden voima ei ole vain välineellinen, vaan kyse on paljon monimutkaisemmasta prosessista, hitaasta avartumisesta ja avautumisesta kohti elämän kerroksellisuuden ymmärtämistä. Runous voi näyttää meille todellisuuden eri tasoja samanaikaisesti, se kykenee murtamaan ajan lineaarisuuden ja johdattaa meidät enemmänkin kysymään ja pohtimaan kuin väittämään tai suoraviivaisesti tietämään. Runoutta lukiessa tai kirjoittaessa saamme ulottua tai kohota myös oman kokemuksellisuutemme ylitse.
Eikö se lisääkin ymmärrystä maailmasta ja maailmassa?

Tämänkertaiset verkossa julkaistavat runot juurruttavat meitä maisemaan. Maisema saa kuitenkin kerrostua ja avartua temaattisesti sekä ikiaikaisiin että ajankohtaisiin teemoihin. Marja Hoefsin runo Joella kuljettaa joenvarren maisemaan, mutta myös sodan tematiikkaan. Helena Koposen runo Tie vie ystävän kaipuuseen ja Salme Saarisen runo Syksy vuodenaikojen vaihtumisen merkityksellisyyteen.

Runot

Joella

pienin askelin, en näe pitkälle tietä.
minne sen mutkat johdattelevat?
jyrkät, loppumattomat penkereet
liian lähellä askelteni väylää.

raskasvirtaisen joen ylittäessäni havahdun;
kranaatti syö nälkäänsä kaksisataa kuulaa
ja sylkee ne tehokkaasti
kolmesataakuusikymmentä astetta ympäriinsä,
lähtönopeutenaan jopa
seitsemänkymmentäneljä metriä sekunnissa!

katson sillalta alas veden tasaiseen voimaan;
ei se virtaa takaisin lähteelleen.
aseet eivät osiinsa hajoa.
Rauha poistettu asialistalta,
vedessä mustankuiskaavat syvät pyörteet.

jos kotona päivä on pitkä, niin ilta on liian lyhyt.
jos päivä on ilovilkas, ilta on kiemura murhemiete.
onko kiellettyä kutsua rauhaa,
saanko sen takaisin toivomusten listaani?
seisahtanut karttapallo on tahraantunut,
ei se sijaintiani pysty osoittamaan.

Marja Hofs, Hyvinkää

*

Tie

Tie kulkee halki metsän,
halki koivikkoisen haan.
Kovaksi tallautunut
on raiteet autojen.

Tie autio on aivan
jo ilta hämärtyy
kulkija yksinäinen
sille jostain ilmestyy.

Tien reunaa hiljaa kulkee
hän hyvin allapäin,
aatokset kauas lentää
luo rakkaan ystävän.

Tie hänet kauaks pois
vei suureen maailmaan.
Vaan palanneeko koskaan
sitä ei voi aavistaa?

Kulkija yksinäinen
näin tietään taivaltaa,
yks’ tähti tuikkivainen
hänelle vilkuttaa.

Helena Koponen, Varkaus

*

Syksy

Kuin kesän aurinko
syksyn lehdet keltaisena,
maahan varisseina.
Niin painuu päivän kehrä
alas taivaan rantaan
alemmas  alemmas,
yhä aikaisemmin,
maata tavoitellen,
kunnes kaamos meidät tavoittaa,
kietoo hämärään vaippaansa,
salaperäiseen hämyyn
tuoden tullessaan
pakkaset, tuiskut ja tuulet.
Vuodenaikojen taikaa.

Salme Saarinen, Hämeenlinna

Palautteet

Marja Hoefs kirjoittaa runossaan Joella kipeän ajankohtaisesta aiheesta, sodasta. Joki on runossa maisema ja paikka, johon tapahtumat kiinnittyvät. Maisema näyttäytyy tunnistettavana, mutta samaan aikaan uhkaavana, jyrkät ja loputtomat penkereet ovat ”liian lähellä askelteni väylää”. Joki on raskasvirtainen ja siinä on mustankuiskaavia syviä pyörteitä. Näin se heijastelee pelkoa, epätoivoa ja sodan kauhua.

Runon toinen säkeistö kuvailee sodan mielettömyyttä kertomalla kranaatin ominaisuuksista hyvin teknisesti: ”kolmesataakuusikymmentä astetta ympäriinsä, / lähtönopeutenaan jopa / seitsemänkymmentäneljä metriä sekunnissa!” Etäännyttäminen tunteista tuo tematiikan hyvin lähelle ja nostaa paradoksaalisesti lukijassa tunteet esiin.

Runon kolmannessa säkeistössä lohduttomuus syvenee, kun rauha on ”poistettu asialistalta”. Yhtä mahdotonta kuin se, että virta vaihtaisi suuntaansa, tuntuu olevan aseiden hajoaminen osiin ja sodan loppuminen. Runon lopussa Hoefs kysyy ”onko kiellettyä kutsua rauhaa / saanko sen takaisin toivomusten listaani?” Viimeiset säkeet näyttävät, kuinka ihminen hukkaa sotauutisten keskellä myös oman sijaintinsa: ”seisahtanut karttapallo on tahraantunut, / ei se sijaintiani pysty osoittamaan.”
Hoefsin runossa on kiinnostavia yhdyssanoja kuten ”mustankuiskaavat” tai ”ilovilkas”. Myös ”kiemura murhemiete” on persoonallinen ja hyvin kuvaileva ilmaus.
Vahvateemainen rauhaa puolustava runo!

*

Helena Koposen runo Tie kuljettaa ystävyyden ja kaipauksen tematiikkaan. Runon lävitse kulkee ajatus tiestä, mutta myös ystävysten teiden erkaantumisesta ja sen myötä ikävästä. Runon alussa tie halkoo metsää ja koivikkoista hakaa. Maisema ei ole pelkästään luonnonmaisema, sillä ”Kovaksi tallautunut / on raiteet autojen”. Näin syntyy aavistus muiden ihmisten läsnäolosta ja kulttuurimaisemasta, mutta silti tie pysyy autiona ja ikään kuin heijastelee myöhemmin esiin kirjoittuvaa yksinäisyyden tematiikkaa.

Kun ”kulkija yksinäinen” ilmestyy tielle, tien autius vahvistaa alakuloista tunnelmaa. Maisema ja ihminen ovat hienosti yhtä! Kulkija ajattelee ystäväänsä, jonka tie vei ”kauaks pois”. Aatokset jatkuvat paluun pohdintaan: ”Vaan palanneeko koskaan / sitä ei voi aavistaa?”

Runon loppu on lohduttava. Kulkija ei ole aivan yksin, vaan ”yks’ tähti tuikkivainen / hänelle vilkuttaa.” Tähden tuike on tietysti jo useasti käytetty runokuva ja sen tilalle voisi varmaan löytää jonkin persoonallisemmankin ilmaisun, mutta toisaalta se tuo runoon hyvää vertikaalista liikettä, kohottaa katseen tiestä ylös avaruuteen. Enkä voi olla ajattelematta, että sama tähti vilkuttaa myös ystävälle siellä jossakin kaukana.
Kaunis runo ystävyyden tärkeästä tematiikasta!

*

Salme Saarinen kirjoittaa syksystä. Vaikka vuodenaikojen vaihtuminen on toistuva ilmiö, johon olemme tottuneet, kesän kääntyminen syksyksi vaatii aina huomiotamme ja pysäyttää tarkkailemaan sekä ajan kulumista että muutoksia luonnossa. Syksyn tulon toistuvuudessa on jotakin surumielistä, mutta myös jotakin lohduttavaa.

Saarinen vertaa runossaan syksyn keltaisia lehtiä aurinkoon ja tuo siten valon vuodenaikaan, jota olemme tottuneet tarkastelemaan hämärän tai pimeän läpi. Toki hämäräkin on läsnä Saarisen runossa, mutta salaperäisenä hämynä, joka ei tunnu ollenkaan toivottomalta. Runossa on kaunista liikettä, kun Saarinen kirjoittaa ”Niin painuu päivän kehrä / alas taivaan rantaan, alemmas, alemmas, / yhä aikaisemmin”. Näin lukija pääsee mukaan syksyn syvenemiseen vähitellen, kunnes on kaamoksen aika.

Runon lopussa Saarinen kääntyy talvea kohti: kohti pakkasia, tuiskuja ja tuulta. ”Vuodenaikojen taikaa” lopettaa Saarinen runonsa ja muistuttaa samalla lukijaa vuodenaikojen vaihtumisen lumosta.

*

Runoja Runopysäkille voi lähettää osoitteeseen:
kristiina.wallin@tpnet.fi
Runoja julkaistaan paperisessa Eläkeläinen-lehdessä ja tässä Runopysäkin-verkkojutussa.