Runokielestä ja runomielestä

KRISTIINA WALLIN

Tervetuloa lukemaan Eläkeläinen-lehdestä tutun Runopysäkki-palstan verkossa ilmestyvää jatko-osaa.

Kun ajattelen runoutta, palaan yhä uudestaan miettimään, mitä runous oikeastaan on. Mikä sen erottaa muista tekstilajeista? Äkkiseltään kysymys tuntuu ehkä yksinkertaiselta ja vastaus itsestään selvältä, kyllähän me kaikki runon tunnistamme. Minusta on kuitenkin kiehtovaa miettiä niitä kieleen ja tekstin olemukseen liittyviä ulottuvuuksia, joissa runon sielu kirjoittuu esiin. Millaista on runon kieli ja missä on runon mieli?

Tällä kertaa lähestyn runon kieltä metaforan kautta ja väitän, että
runon kieli on metsä, jossa kasvaa puita, mutta myös valtameriä ja avaruuksia. Se on kahleetonta kirjoitusta, jonka vapaus syntyy tiiviydestä ja tiheydestä. Runon kieli on tarkasti rajattua, mutta merkityksiltään avaraa. Runo on kirjallisuudenlajeista kielellisesti kaikkein ulottuvin, mutta samalla äärimmäisen tarkka.

Entäpä sitten runomieli, mitä se voisi tarkoittaa? Yhden vastauksen antaa Tarja Roinila esipuheessaan, jonka hän kirjoitti suomentamaansa Gaston Bachelardin kirjaan Tilan poetiikka (Nemo, 2003). Roinila kiteyttää näin: ”Filosofia ja runoilijaa yhdistää se, että molemmat toteuttavat kieleen sisältyviä mahdollisuuksia, jotka tottumukset ovat siihen saakka kätkeneet”. Runous auttaa meitä siis näkemään tottumusten ulkopuolelle ja havahduttaa huomaamaan tai kokemaan syvemmin. Siinä sen voima!

Tiheiden kokemusten äärelle meitä kuljettavat Risto Hedmanin runo Untako sittenkin, Raimo Pasasen runo Myrsky-yön merkinnät ja Kristiina Pellisen runo Saiman keittiössä. Lähestyvään jouluun voi virittäytyä Carita Kuitusen runon Metsän Joulu myötä.

Runot

Untako sittenkin?

Jäi ikävään pihapuuhuni mustarastaan poikanen,
kun lensin yllä jäätyneen galaksin
perässä kauniin sävelen.
Välillä olin kevyt kuin haituva höyhen,
välillä pilven painoinen.

Pilven longalla rivistö enkeleiden,
kolme itki onnesta, neljäs luki
allakkaa aikaansa haihtuvaa.
Sävel, jota en unessani tavoittanut,
kielsin uneni, mutta nyt kuulin sen.

Kuin usvassa jälleen rakas pihapuu,
sen oksalla istui mustarastas aikuinen.
Ja se aika, jota ei koskaan ollut,
siinä unessa, jota en koskaan nähnyt,
kasvatti sen.

Risto Hedman, Leppävesi

*

Myrsky-yön merkinnät

Hapuillen pimeän sylissä yritän edetä
kaiun antamien ohjeiden mukaan.
Sulavan lumen alta paljastuu
kellastunein lehdin kukitettu
viime kesän hauta.
Sokea tuuli etsii kadulle heitetystä
iltapäivälehdestä luettavaa.
Yrittäjä hakee ensi talven ajaksi
pimeää työvoimaa.
Alkuräjähdyksen silminnäkijöitä haetaan.
Vähäisetkin muistot tervetulleita.

Kirjaston vaihtohyllyyn tuomistani teoksista
vain Hullun taivaassa on kelvannut.
Aallot haaksirikkoutuvat kalliorantaan.
Vesi on myrskyn samentamaa.
Rannan Hyvän ja pahan tiedon puu
kuoli sukupuuttoon ehtimättä siementää.
Lapsenlapsi: ”Vaari katso, tuolla puulla
saattaa olla oma suojelija.”

Pälyy paljas, roudasta toipuva maa.
Eksytin muinoin tallaamani polun alun.
Rannan kuusikon latvat huojuvat
kuin vahvasti juopuneiden seurue.
Pimeys pukeutuu uudelleen
tummaan leninkiinsä.

Raimo Pasanen, Espoo

*

Saiman keittiössä

Jos Saima eläisi nyt – Karjalaisen
mummon pöytä Gazan varjossa

Syksy 2025. Maailma huutaa ja itkee.
Uutisvirta on täynnä raunioita,
lapsia ilman vanhempia, perheitä ilman kotia. Mutta jossain,
mielikuvien ja muistojen rajamailla,
kohoaa yhä yksi keittiö, jossa
tuoksuu karjalanpaisti ja uunista
nousee höyryä.

Siellä asuu Saima. Karjalainen
mummo, evakko Muolaalta, jonka
sydän ei koskaan oppinut
vihaamaan ketään. Hän muistaa sen
kaiken – juoksun halki peltojen,
polttomerkin mielessä kun koti jäi
taakse. Ja ehkä juuri siksi hän
tietää, mitä merkitsi menettää. Ja
mitä tarkoittaa pelätä.

Jos Saima eläisi nyt,
hän itkisi Gazan lasten puolesta. Ei
poliittisesti, vaan äidillisesti.
Ihmisyydestä käsin. Hän ei kysyisi,
kuka aloitti, vaan kuka itkee nyt.
Kuka kaipaa lohtua, ruokaa, syliä.

Hän kattaisi pöytänsä hiljaa.
Pehmeä pöytäliina. Vanha
kahvipannu. Voita, leipää, piirakoita,
keitettyjä kananmunia, ja
karjalanpaistia, joka on saanut muhia rauhassa.

Ovi olisi auki. Sisään saisi tulla kuka
vaan, joka tarvitsee hetken hengähdystä.
Juutalainen, palestiinalainen, suomalainen,
turvapaikanhakija, naapuri, orpo.
Lapsi.

Ja jos joku sanoisi: ”Mutta entä se
toinen puoli?”, Saima katsoisi hellästi ja vastaisi:

”Syökää ensin. Sitten puhutaan. Ei
ole kahta puolta, on vain ihmisiä,
joilla on nälkä ja suru.”

Muutama lapsi olisi mummon
sylissä. Ehkä yksi nukahtaisi siihen,
kuten Tiina kerran lapsena, pienellä
painolla, joka kertoo: tässä on turva.

Pöydän äärellä ei ratkota konflikteja.
Mutta siellä syttyy toivo. Sillä niin
kauan kuin joku kattaa pöydän
muukalaiselle, maailma ei ole menetetty.

Ja kun leipä murtuu, ihmisyys palaa.

Kristiina Pellinen, Porvoo

*

Metsän Joulu

Kun katsot metsää tummaa
et arvaa mitä kummaa
nyt siellä tapahtuu.
On metsän kansa käynyt joulua juhlimaan,
ei pauku pyssy eikä laukea ansa
on luonto rauhaisaa.
Poissa on karhulan väki, sekä viekas käki,
sen joku etelään lentävän näki.
Ei kuulu siilin tuhinaa
eikä näy muurahaiskeossa kuhinaa.
Talviunta nyt uinaillaan.
Muut juhlivat senkin edestä
ja syövät herkkuja metsänvartijan tuomasta reestä.
Kettu pupulle käpälää antaa,
hirvi selässään pienempiä kantaa.
Susi pehmikkeeksi havuja tuo
ja orava varastostaan kaikille hyvää suo.
Metsämyyrä innoissaan laskee mäkeä
ja pian mukaan liittyy enemmän väkeä.
Pöllövaari oksalla myhäilee
kai joulurunoa siellä kyhäilee.
Taivaalla loistaa tähtien vyö
näin kuusten latvat tähtensä saa.
Pian aamu koittaa ja loppuu lumottu yö.
Edessä arki ja raskas työ.
Voi tarinan kokea aina uudestaan,
jos uskoo sadun maailmaan.

Carita Kuitunen, Äänekoski

Palautteet

Risto Hedmanin runo Untako sittenkin tavoittaa hienosti runon logiikan ja antaa merkitysten kerrostua ja virrata ilman, että ne sulkeutuvat. Se tekee näkyväksi juuri niitä tottumusten kätkemiä kielen mahdollisuuksia, joista Tarja Roinila kirjoittaa Tilan poetiikan esipuheessa ja joihin viittasin aiemmin. Hedmanin runo ei väitä eikä julista, vaan enemminkin houkuttelee meitä näkemään todellisuuden toisin. Se rakentaa maailmaa yhtä vapaasti kuin unet ja kuljettaa lukijaa kiinnostavasti myös surrealistisiin kuviin.

Runon alussa Hedman näyttää mustarastaan poikasen, joka on jäänyt pihapuuhun ”ikävään”. Heti toisessa säkeessä aloituskuvan rinnalle asettuu yllättävästi säe ”kun lensin yllä jäätyneen galaksin”. Siirtymä pihapuusta ja mustarastaan poikasesta runon puhujaminään ja avaruudellisuuteen on huikean hieno! Ensimmäistä säettä on kuitenkin hieman vaikea hahmottaa, sillä sana ”ikävään” voi viitata joko pihapuuhun tai mustarastaaseen. Oletan, että tarkoitus on viitata mustarastaaseen, eikä siihen, että pihapuu olisi ikävä. Olisiko siis parempi korvata sana ”ikävään” sanalla ”ikävöimään”? Tai laittaa pilkku sanan ”ikävään” jälkeen? Yhtä kaikki jo runon alussa avartuu avaruudellinen näkymä, jossa sekä jäätynyt galaksi että kaunis sävel puhuttelevat aisteja monipuolisesti. Runossa on hienoa liikettä ja tuntoaistisuutta, kun Hedman kirjoittaa ”Välillä olin kevyt kuin haituva höyhen, / välillä pilven painoinen”.

Runon toinen säkeistö piirtää esiin kiinnostavan ja surrealistisen kuvan enkeleistä. Voin todella nähdä onnesta itkevät enkelit ja sen yhden, joka ”luki / allakkaa aikaansa haihtuvaa”. Syntyy voimakas ja visuaalisesti kiehtova ajan kulumisen ja katoavaisuuden kuva.

Kolmannessa säkeistössä mustarastaan poikanen on aikuinen. Runon lopetus on todella hieno: ”Ja se aika, jota ei koskaan ollut, / siinä unessa, jota en koskaan nähnyt, / kasvatti sen”. Runo synnyttää vaikuttavasti omaa sisäistä logiikkaansa ja katsoo sinne, mitä ei oikeastaan ole. Myös käsitys lineaarisesta ja mitattavissa olevasta ajasta rikkoutuu, ja runo näyttää oman aikakäsityksensä, joka saattaisi olla unen aikaa.

Hedmanin runo ei sulkeudu, vaan pysyy tulkinnoille avoimena. Se on tiivis ja tiheä, mutta merkityksiltään laaja. Teksti soljuu vaivattomasti eteenpäin ja runon sisällön, kielen ja rytmin suhde on harmoninen.

*

Myös Raimo Pasasen runo Myrsky-yön merkinnät näyttää runokielen voiman ja hyödyntää runoilmaisun vapautta. Runon alussa avautuva maisema on unenkaltainen, ja jonkinlainen tuntemattomuus kirjoittuu esiin jo kahdessa ensimmäisessä säkeessä: ”Hapuillen pimeän sylissä yritän edetä / kaiun antamien ohjeiden mukaan”. Ajattelen, että sulavan lumen alta paljastuva ”viime kesän hauta” löytyy enemmän eksymisen tai epävarmuuden kuin suoraviivaisen reitin tuntemisen kautta. Siinä on jotakin kaunista ja lohduttavaa. Viime kesän hauta on myös hieno ja voimakas ajan kulumisen kuva.

Lyyrisistä tunnelmista runo siirtyy arkisempaan iltapäivälehden ja yrittäjän hakeman työvoiman kautta. On myös sanaleikki, kun talveksi tarvitaan ”pimeää työvoimaa.” Säe ”Alkuräjähdyksen silminnäkijöitä haetaan” vie jälleen ajatukset aikaan ja sen ulottuvuuksiin.

Runossa on koko ajan kiinnostavaa arkisen ja lyyrisen vuorottelua. Ollaan kirjastossa, mutta heti sen jälkeen rannalla, jossa ”- – Hyvän ja pahan tiedon puu / kuoli sukupuuttoon ehtimättä siementää”. Nyt rannalla on toisia puita, joita vaari ja lapsenlapsi katselevat yhdessä. Lapsenlapsen kommentti puusta on liikuttava ja palauttaa runon jälleen arkisen kokemuksen ja ihmisten välisen yhteyden piiriin. Samalla on edelleen kyse ajasta, sukupolvien ketjusta. Vaarin ja lapsenlapsen läheisyys kirjoittuu esiin.

Runo loppuu kauniinvoimakkaisiin pimeän ja kylmän kuviin. Vielä haluan poimia erityisen puhuttelevana säkeet ”Pälyy paljas, roudasta toipuva maa. /Eksytin muinoin tallaamani polun alun”. Runon lopun kuva on hyvin visuaalinen. Voin todella nähdä kuuset ja niiden liikkeen, pimeyden tumman leningin.

Hieno runo, jossa assosiaatiot rakentuvat vapaasti eivätkä lukitu siihen, mikä on totuttua.

*

Kristiina Pellisen runo Saiman keittiössä on tarinallinen ja teemoiltaan vaikuttava. Se yhdistää kiinnostavasti ja rakentavasti eri aikakausia, kutoo säikeitä ajassa ja historiassa. Vuoden 2025 sodat saavat rinnalleen evakkomummon tarinan ja hänen elämänviisautensa. Nykyhetken Pellinen näyttää vaikuttavasti säkeissä ”Uutisvirta on täynnä raunioita, / lapsia ilman vanhempia, perheitä ilman kotia”. Kaaoksen vastapainoksi asettuu Saiman keittiö, ”jossa / tuoksuu karjalanpaisti ja uunista / nousee höyryä”. Tunnelma on kotoisa ja turvallinen. Näin syntyy vahva kontrasti sodan kauhuille.

Saima on kokenut sodan ja evakkouden, mutta siltikään ”sydän ei koskaan oppinut /
vihaamaan ketään”. Pellinen kirjoittaa koskettavasti menettämisestä ja pelosta, kun Saima on paennut peltojen halki ja joutunut jättämään kotinsa. Ajan kulumista Pellinen kirjoittaa näkyväksi säkeissä ”Jos Saima eläisi nyt, / hän itkisi Gazan lasten puolesta”. Runossaan Pellinen ei korosta poliittisia näkökulmia, vaan nimenomaan ihmisyyttä ja yhteisyyden sekä rakkauden löytämistä. Saima ”ei kysyisi, / kuka aloitti, vaan kuka itkee nyt. / Kuka kaipaa lohtua, ruokaa, syliä.” Hänen luokseen kaikki olisivat tervetulleita, sillä ”Ei / ole kahta puolta, on vain ihmisiä, /joilla on nälkä ja suru”.

Pellinen kertoo turvallisuuden tunteesta ja rakkaudesta myös ruuan kautta. Runossa puhutaan karjalanpaistista, voista, leivästä, piirakoista ja kananmunista. Ruuan jakamisen merkitys kiteyttää runon vahvan ja tärkeän tematiikan. Siitä kertoo myös runon lopetussäe: ”Ja kun leipä murtuu, ihmisyys palaa.”

Runo on tiivis ja rytmillisesti kaunis. Se kurottaa sotien ylitse kohti rauhaa ja hyvää ihmisyyttä. Tuo kaikki heijastuu myös runon kieleen ja rauhalliseen rytmiin.

*

Rauhaa huokuu myös Carita Kuitusen jouluruno Metsän Joulu. Se on kaiken ikäisille sopiva satumainen katsaus metsäneläinten joulunviettoon. Runo etenee rytmikkäästi soinnutellen: ”Kun katsot metsää tummaa / et arvaa mitä kummaa / nyt siellä tapahtuu”. Metsän eläimillä on turvallista, kun ”ei pauku pyssy eikä laukea ansa”. Ihmisen luoma uhka on poissa. Myös hieman pelätyistä eläimistä karhut ovat talviunellaan ja toisten pesään muniva käki on lähtenyt etelään. Hiljaista on myös siksi, ettei ”kuulu siilin tuhinaa / eikä näy muurahaiskeossa kuhinaa”. Kuitunen kirjoittaa kauniisti esiin talvisen hiljaisuuden ja rauhan.

Eläimillä on runossa hyvä tahto: ”Kettu pupulle käpälää antaa, / hirvi selässään pienempiä kantaa. / Susi pehmikkeeksi havuja tuo / ja orava varastostaan kaikille hyvää suo”. Jouluun kuuluu myös leikki, näyttää Kuitunen, ja kirjoittaa mäenlaskusta. Sympaattinen eläin on erityisesti oksalla myhäilevä pöllövaari, joka kirjoittaa joulurunoa.

Talvinen maisema on kaunis, jopa jylhä. Runo kuljettaa lukijan katseen ylös taivaalle ja näyttää hienosti, kuinka kuuset saavat latvatähtensä avaruuden tähtivyöstä. Voimakas visuaalinen kuva!

Runon loppu muistuttaa arjesta, mutta myös siitä, että sadun maailmaan voi palata yhä uudestaan. Se tuntuu lohduttavalta.

*

Runoja Runopysäkille voi lähettää osoitteeseen:
kristiina.wallin@tpnet.fi
Runoja julkaistaan Eläkeläinen-lehdessä ja Runopysäkki-verkkojutussa