Poika, joka on nähnyt Hiidenkiven

Eero Siren löysi kotitalonsa vintiltä lapsena tekemänsä piirustukset. Syntyi kirja, jossa kuvataan sodanjälkeistä jälleenrakennuksen aikaa.

TUOMAS TALVILA

– Piilotin 10-vuotiaana Helsingin Malmilla sijaitsevan kotitaloni vintin sahanpuruihin nipun piirustusvihkoja. Niissä oli muun muassa 4-vuotiaana tekemäni Seitsemän veljeksen kuvitus. Kuvat oli piirretty vuosina 1950–1952.

– Vihot sisältävä pahvilaatikko oli aikakapseli, joka säilyi sahanpuruissa yli 60 vuotta. Työskentelin teattereissa eri puolilla Suomea, palasin eläkeukkona kotitalooni Malmille ja kaivoin laatikon esiin.

Näin kertoo Eero Siren (s. 1946), kun hän nyt, syyskuussa 2025, istuu tuon samaisen kotitalon ruokapöydän ääressä ja kertaa tapahtumien kulkua.

Siren on dramaturgi, joka on toiminut eri teattereissa myös ohjaajana, näyttelijänä ja teatterinjohtajana. Hän on syntyperäinen malmilainen, mutta tehnyt elämäntyönsä teattereissa Imatralla, Kokkolassa ja pisimpään Kemissä, jonka kaupunginteatterissa hän työskenteli eri tehtävissä vuodesta 1982 vuoteen 2010.

– Pääsimme vaimoni Leenan kanssa eläkkeelle samana vuonna 2010. Palasimme Malmille tähän taloon, joka oli ollut vuokralla vuosikymmenet. Pidettiin remontti, rakennettiin uusi siiveke. Siinä yhteydessä tutkin vintin ja löysin piirustusvihot. Niitä oli laatikossa yli 20.

Lapsena piirtämistään kuvista ja lapsuudenmuistoistaan Siren on nyt julkaissut kirjan Poika, joka halusi nähdä Hiidenkiven.

Se kertoo nelivuotiaasta Eerosta, joka piirtää kuvia Seitsemästä veljeksestä. Hän kuvaa myös rintamamiestalon rakentamista ja isänsä sotamuistoja. Eletään sodanjälkeistä jälleenrakennuksen aikaa kesällä 1950.

– Kirjalla on kaksi tekijää, muinainen lapsi, joka piirsi ja eläkeukko, joka kertoi tarinan.
Kirjan nimi juontaa siitä, että Aleksis Kiven Seitsemän veljestä oli pikku-Eerolle valtava elämys. Isä Heimo ja äiti Meeri lukivat sitä hänelle iltaisin. ”Olin innoissani, ja ne olivat päivieni suurimmat hetket”, hän kirjoittaa kirjassa.

Mielikohtauksiin kuului veljesten pako Hiidenkivelle. Suuri haave oli nähdä tuo ihmeellinen Hiidenkivi. Lopulta toiveesta tuli totta.

– Kirjassa ei oikeastaan ole mitään keksittyä, kaikki se meni justiin noin, tekijä toteaa.

KIRJA SYNTYI hieman kuin sivutuotteena. Siren oli tekemässä toista kirjaa, suomalaista teatterihistoriaa valottavaa teosta Maununtytär maantiellä, Oskar Krabben ja Aino Haverisen kiertue vuosina 1934–1935.

– Digitoin siihen liittyviä valokuvia ja ajattelin, että samalla voin viedä digitaaliseen muotoon lapsuudenpiirroksiani. Ensin suunnitelmani oli tehdä niistä pieni moniste lapsenlapsille. Sitten mietin, että ehkä niistä saisi julkaistua omakustanteenkin, ja sitten, että jokin pienkustantamo voisi olla kiinnostunut…ja niin sitten kävikin.

Poika, joka halusi nähdä Hiidenkiven -kirjan on julkaissut Atrain&Nord Kustannusliike.

– Kuvien ympärille aloin kirjoittaa tarinaa siitä maailmasta, jossa ne ovat syntyneet.
Pikku-Eero piirsi koko ajan. Hän kuvasi perheen rintamamiestalon rakentamista ja sen myötä sodanjälkeistä jälleenrakennuksen aikaa. Myös ”Stadin peesto” -kenttätykistöpatteristossa palvelleen isän kertomukset tuottivat kuvia.

Sota oli ohi mutta läsnä, sillä aikuiset puhuivat siitä. Isän kertomusten lisäksi muisteltiin esimerkiksi sitä, miten kaupungissa oli juostu pommisuojaan ja miten äidin ensimmäinen kotikatu Inarintiellä Helsingin Vallilassa oli pommitettu raunioiksi.

Eero piirsi ilmatorjuntakuvia ja kuvia siitä, miten desantteja pudotetaan laskuvarjolla. Hurjimmassa tarinassa sodassa kaatuneet jäätyivät talvella ja heidät kasattiin etulinjassa pinoihin kuin halot odottamaan siirtämistä taaemmaksi. Tästäkin löytyy kuva Eeron vihkosta numero 23.

Nykypäivän näkökulmasta on tietysti kysyttävä, eivätkö tarinat tykkitulesta, desanteista ja jäätyneistä ruumista pelottaneet ja kauhistuttaneet lasta.

– Ei se sillä tavalla vaikuttanut, koska tiesin että sota oli ohi ja ne olivat vain tarinoita. Isä oli hyvin valoisa luonne ja jotenkin osasi puhua sodastakin niin, että se ei kauhistuttanut. Myöhemmin tietysti tajusin, ettei isä hirveimmistä asioista lasten kuullen kertonutkaan. Valtaosa jutuista oli sellaisia, että niissä sattui erilaisia hauskoja kommelluksia.

Tarinansa oli myös vaarilla, joka oli punakaartilainen ja jonka veli oli sattumanvaraisesti teloitettu vankijonossa Forssassa järven jäällä.

Eeron vihkoista löytyy piirroksia myös vuoden 1918 teloituksista.

Historiasta syntyy etsimättä vertauma nykytilanteeseen ja Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa.

– 50-luvulla vallitsi vahva henki, että ei koskaan enää sotaa ja usko siihen, että ihmiskunta on kauheuksista kasvanut viisaammaksi. Nyt sitten olemme joutuneet huomaamaan, kuinka on jälleen käynyt.

KIRJA Poika, joka halusi nähdä Hiidenkiven kuvaa aikaa ja ympäristöä, jossa kulttuuri oli hyvin vahvasti läsnä.

– Elin ja kasvoin työväenkulttuurin keskellä, Eero Siren kiteyttää.

Teatteria käytiin katsomassa esimerkiksi Tapanilan työväennäyttämöllä ja Vallilan työväentalolla.

– Kulttuurihan on ollut työväenliikkeen keskeisiä asioita. Teatterissa käynti oli osa työväenliikkeen toimintaa ja käynti siellä oli osa työväenliikkeen kannattamista.

– Mummon ja vaarinkin elämään olivat aina kuuluneet teatterikäynnit. Jo nuorena saksalaisen räätälin piikana mummo oli istunut Kansallisteatterin piippuhyllyllä ja nähnyt muun muassa Shakespearen Myrskyn – Suomen teatteritaiteen historiaan jääneen näytöksen, jossa tuuli ulvoi ja oikeaa vettä satoi näyttämölle.

Poika, joka halusi nähdä Hiidenkiven -kirjalla Siren haluaa myös nostaa esiin lukutaidon ja lapselle lukemisen merkityksen.

– Lapsille lukevia vanhempia kaivataan edelleen, hän sanoo.

KUN EERO pääsi oppikouluun, alkoi uudenlainen elämänvaihe. Hän pääsi mukaan koulunäytelmiin ja kiikutti piirrosvihkonsa ja lelunsa vinttiin.

Sangen varhaisessa vaiheessa Eerolle oli selvää, että hän suuntaisi teatterialalle. Koulun jälkeen hän pääsi parin yrityksen jälkeen opiskelemaan, ensin Helsingin yliopistoon ja sitten 23-vuotiaana Teatterikorkeakouluun.

Työ vei mennessään, mutta 71-vuotiaana eläkeläisenä Siren väitteli nukketeatterin historiasta Teatterikorkeakoulussa vuonna 2017. Väitöskirjassaan Nukketeatteri ja näyttelijän maailma – taitteellinen elämäkertani hän on myös dokumentoinut lapsuuttaan ja sen kulttuurielämyksiä.

EERO SIREN on Malmin Eläkeläiset ry:n jäsen kolmannessa polvessa.

– Isä ja äiti olivat mukana 70-luvulla ja minä liityin heti kun pääsin eläkkeelle.
Siren on käynyt pitämässä teatteriaiheisia esitelmiä Malmin Eläkeläisten tapaamisissa.

– Mummo ja vaari menivät mukaan heti vuonna 1959, kun Malmin yhdistys ja Eläkeläiset ry perustettiin. Mummo muun muassa juonsi erilaisia tilaisuuksia. Kohokohtiin kuului tapahtuma, jossa Tapio Rautavaara oli laulamassa Malmin työväentalon näyttämöllä ja mummo pääsi samaan valokuvaan hänen kanssaan.

Aikamatka sodanjäkeiseen Helsinkiin

Eero Siren: Poika, joka halusi nähdä Hiidenkiven. Atrain&Nord 2025. 125 sivua

Poika joka halusi nähdä Hiidenkiven on kiehtova kirja. Lukija pääsee aidon tuntuiselle aikamatkalle sodanjälkeisen jälleenrakentamisen Suomeen ja Helsinkiin. Vintiltä löytyneet Eero-pojan piirrokset tuovat menneet tapahtumat ovelalla tavalla lähelle, ja eläkeikäisen Eero Sirenin kirjoittama teksti jäsentää menneet tapahtumat tarkasti.

Omien muistikuviensa lisäksi tekijä tukeutui myös isänsä Heimo Sirenin tunnollisesti pitämiin päiväkirjoihin. Se on onnistunut ratkaisu, sillä näin tarinan aikajana ja tapahtumien faktat on saatu kirjattua tarkasti.

Aleksis Kiven Seitsemää veljestä käsitteleviä kuvia löytyi Eeron piirrosvihkoista niin paljon, että niistä muodostui kokonainen Kiven kirjan kuvitus. Se esitellään kirjan keskivaiheilla.

Eero Siren kirjoittaa ammattilaisen otteella napakan mittaisia selkeitä lauseita ja dramaturgina tietää, miten tarinaa kuljetetaan niin, että lukijan mielenkiinto säilyy herpaantumattomana.

Kulttuurielämykset ovat vahvasti läsnä. Käydään teatterissa, ja elokuvissa: Helioksessa katsomassa Chaplinin Kaupungin valoja ja Kino Tapanilassa Bob Hope -komediaa Herrasmies villissä lännessä.

Näkökulma on luonnollisesti helsinkiläinen – vastaavasta kulttuuritarjonnasta ei suurimmassa osassa Suomea osattu edes haaveksia.

Kauniisti kuvattu on se, kuinka hitsari-isä iltaisin luki Eero-pojalleen, vaikka olikin hyvin väsynyt, kun leipätyön ohella rakensi taloa perheelle.

Ja kun Eläkeläinen-lehden palstoilla nyt ollaan, tekee mieli mainita, että eläkeläisyyttäkin kirjassa kommentoidaan.

”Vaari oli päässyt eläkkeelle valtion konepajalta Vallilasta, missä hän oli ollut seppänä. Hän oli sitä mieltä, että eläkkeelle piti jäädä, kun ne oli Suomeen saatu.
– Ottavaatten pois, jos niitä ei käytetä.”

TUOMAS TALVILA

Eero Siren

• Syntynyt 1946 Helsingissä
• dramaturgi, teatteritaiteen tohtori
• Imatran Teatteri 1973–1975: näyttelijä-ohjaaja, Nukketeatteri Vihreä Omena:
• näyttelijä 1975–1977, Kokkolan kaupunginteatteri: ohjaaja ja johtaja 1977–1982.
• Kemin kaupunginteatteri 1982–2010: dramaturgi, näyttelijä ja teatterinjohtaja.
• Asuu Helsingin Malmilla vaimonsa Leenan kanssa.