Muuttunut maailma

Tervetuloa lukemaan Eläkeläinen-lehdestä tutun Runopysäkki-palstan jatko-osaa, netissä julkaistavaa Runopysäkki-blogia.

Runot:

Salwa 

Avaan oven mustaan kaapuun pukeutuneelle naiselle. 
Hän hehkuu elämän lämpöä. 
Kutsun naisen sisälle huoneeseen. 
Ikkuna on auki ja
mustan kaavun liepeet heiluvat tuulessa. 
Mielessäni tuhat kysymystä,
kuka hän on, 
mistä hän on tullut, 
onko hänellä perhettä? 
miksi hän on päätynyt juuri tänne? 

Hän jää luokseni. 
Toisena päivänä hän ensimmäisen kerran hymyilee arasti aterian jälkeen. 
Muutoin istumme vaiti toistemme seurassa. 
Yöllä naisen hengitys on nopeaa ja epäsäännöllistä, 
hän näkee painajaisia, huutaa Allahin nimeä. 
Kuulen kuinka nainen hapuilee yöllä pimeässä huoneessa. 
Muslimimiehen merkitsemä nainen. 
Viikon kuluttua vien hänet illalla ulos katsomaan merta ja kuuta. 
Kuun valossa hän ojentaa kätensä minulle ja sanoo
Salwa. 
Silmät ovat viattoman kauniit. 
Aamulla juomme teetä ja syömme voileipiä. 
Sanomatta mitään hän pudistaa nopeasti päätään
ja matkii sian röhkimistä. 
Nyökkään ymmärtäväni. 
Leivän päälle ei mitään mikä sisältää sianlihaa. 
Nauramme ensimmäistä kertaa. 
Kaupassa Salwa osoittaa vehnäjauhopussia ja 
näyttää kuinka hän leipoo leipää, 
varjelee unelmia omasta kodista. 
Iltapäivällä leivomme litteitä, pyöreitä vehnäleipiä.
Ymmärrän sanoittakin, että sieltä mistä hän tulee, 
pelloilta on viety kaikki vilja. 

Minulla ei ole aavistustakaan miten kauan Salwa viipyy luonani.
Ei sillä nyt ole niin väliäkään, 
hänestä on tullut sisareni.
Isoäitini ei elämänsä aikana koskaan nähnyt
mustaan kaapuun pukeutunutta pakolaista. 
Hän lypsi kymmenen lehmää päivässä,
leipoi tusinan ruisleipiä suuressa leivinuunissa, 
eikä koskaan käynyt pääkaupungissa Helsingissä. 
Isoäidin maailma oli kirkonkylän kokoinen. 
Tänään maapallo on kuin ilmapallo,
joka voi räjähtää milloin tahansa miljooniksi palasiksi.

Sinikka Paavilainen, Espoo

*

Korona meitä kurittaa,
ei anneta sen lannistaa.
Mummot papat kotona,
ilman mukavia vieraita.
Pitää keksiä tekemistä,
vaikka ikkunoita pestä. 
Mitä siitäkään on hyötyä,
ei kellekään voi näyttää. 

Istua vain tv:tä töllöttäen
ja koronauutisia kuunnellen.
Onpa hyvä huomata,
naiset taitaa homman hallita.
Pääministeri nätti kuin nukke
ei ole ollenkaan ”suutuppi”.
Tomerasti rajoitukset jakaa,
miehet vain katsovat takaa. 

Kevät tekee tuloaan,
vaikka korona ahdistaa. 
Kohta puhkee lehti puihin,
ajatukset siirtyy muihin.
Linnut pesii, elämä jatkuu.
Nuoret oppilaat valmistuu.
Meistä vanhoista osa rapistuu.
Eletään tätä päivää. 

Anneli Ohtonen, Kiuruvesi

*

Koronan vaellus

Kaukaa Kiinan mailta,
läks’ pieni korona vaeltamaan.
Se tunki itsensä ihmiseen,
piti ihmistä kotinaan. 
Eipä ihminen tykännyt siitä,
jos kokeilis seuraavaan.
Ei ollut ystävä kukaan,
kaikki olivat kauhuissaan.
Ne koittavat keksiä keinon,
miten saisivat minut kuolemaan,
kun olen korona, liian paha,
maan päällä vaeltamaan.

Maire Kulmala, Helsinki

*

Kumma kaipaus

1. 

Nyt kun oikein vanhempana lapsuuttaan muistaa,
niin melkein sen ajatuksissa kuiskaa.
Mitä vaille lapsuus jäi, Äidin kuollessa, ollessani nuori kai,
elämän varrella isältä sen kertomuksen kuulla sain.
Miten ollenkaan on kehittynytkään, hellyyttä, Rakkautta saamatta,
olis väärin jos jättäisin sen itselleni ja toisille kuvaamatta. 

2.

Juuri ja juuri muistan, kun Äiti makas kai kuolinvuoteellaan,
sen, ja kun sain käydä luonaan hänen huoneessaan.
Hautajaisia, eikä muuta sellaista, ole tullut mieleen,
vaikka melkein samaan aikaan pikkuveli meni Äidin viereen.
Silloinen lapsen mieli ei tajunnut, miten elämä muuttui,
kun Äidin hellyys, Rakkaus puuttui. 

3.

Kumma, kun ajattelen tuota kohdallani Kaipaus,
pakostakin tulee mieleen, perinteinen ajatus. 
Minunkin lapseni, vanhimmat poikani nuo,
eivät saaneet sitäkään Äidin, rakkautta, hellyyttä,
eivät muista äitiä, Kumma kaipaus, on kuin mennyttä ois.

4.

Mutta heidän lapsillaan, lapsuus on jäänyt kauniiksi kuvaksi,
tuntuu että, Kumma kaipaus on siirtynyt luvaksi.
Tuota lapsuuskohtaloita, joita toivo ei ota, Kummankin 
ajankohdalla oli sota… Tosiaan Kummaa kaipausta kun muistelee,
niin mitä muuta vois, kun kohtalo tuudittelee, mutta kun vaille on
jäänyt, millä se on korvattu? jollain muulla,
Sen voi sanoa, näin jälkeenpäin puhtaalla suulla.

Paavo Kultalahti, Kokkola

Palautteet: 

Sinikka Paavilaisen Salwa on runo inhimillisestä kohtaamisesta, vaikka ei ole yhteistä kieltä eikä kulttuuria. Runon puhuja tarjoaa kotinsa turvaa pakolaisnaiselle: ” Minulla ei ole aavistustakaan miten kauan Salwa viipyy luonani./Ei sillä nyt ole niin väliäkään,/ hänestä on tullut sisareni.”

Tällaista humaania ajattelua nyt totisesti tarvitaan. 

Jäin pohtimaan kohtaa ”Muslimimiehen merkitsemä nainen”. Runon puhujahan ilmaisee alussa, ettei tiedä Salwasta mitään, siksi tuo säe tulee hieman yllättäen. Ja Salwahan on muslimi itsekin. 

Runo soljuu hienosti. Upealla tavalla lopussa kiteytetään se, miten maailma on lyhyessä ajassa muuttunut:

”Isoäidin maailma oli kirkonkylän kokoinen. /Tänään maapallo on kuin ilmapallo,/joka voi räjähtää milloin tahansa miljooniksi palasiksi.”

Todella hieno vertaus. Yksityinen tuodaan yleiseksi. Salwa on täyteläinen runo, jonka runsaus ja proosamaisuus tukevat sen sisältöä.  

* * *

Anneli Ohtosen koronarunossa tsempataan jaksamaan läpi vaikean ajan. Runossa sävy ja tunnelma vaihtelee aivan kuin koronakaranteenilaisen mielialakin. 

Hallituksen naisviisikkoa kehaistaan – ja käytetäänpä varsin persoonallista ilmaustakin: suutuppi. 

Tunnelman vaihtelu näkyy ehkä selvimmin viimeisessä säkeistössä, ja lopputulemaksi jää kuitenkin tyyni kehotus tarttua hetkeen. 

Runo tekee näkyväksi sen, että poikkeusolojen päiviin kuuluu sekä huolta että luottavaisuutta. 

* * *

Maire Kulmalan Koronan vaellus -runossa eläydytään itse koronavirukseen. Runo alkaa yleiskuvalla, kerrotaan, miten ja mistä korona lähtee liikkeelle. Viiden säkeen verran pysyy tämä näkökulma, sitten liu’utaan koronaviruksen perspektiiviin. Runossahan voi tosiaan tällaistakin tehdä. Esimerkiksi Eino Leinon Orjan poika -runossa veronkantajan näkökulma vaihtuu äkisti vangiksi otetun pojan näkökulmaan. Samalla runon tyyli muuttuu aivan toiseksi. 

Koronan vaellus on ensimmäinen lukemani runo, jossa näkökulma on viruksella. 

* * *

Vuokko Kultalahti lähetti edesmenneen isänsä Paavo Kultalahden (1913 – 2011) runon Kumma kaipaus. Saatteessaan Vuokko Kultalahti kertoo, että hän oli löytänyt isänsä papereista runon, joka on kirjoitettu sodan jälkeen. Isä oli menettänyt äitinsä jo yhdeksänvuotiaana. Ja sama tragedia toistui vielä isän omien vanhimpien lasten kohdalla.

Neljään säkeistöön jaettu runo henkii sitä, miten vaikeaa tuskallisia kokemuksia on sanallistaa. Virkkeet katkeilevat, kuuluu ikään kuin huokauksia, joihin sanat hukkuvat. Isot kirjaimet tiettyjen sanojen alussa sekä omaperäinen pilkutus vahvistavat vaikutelmaa. Fragmentaarisuus ja sanojen hakeminen tulevat lukijan iholle. Runo puhuu enemmän sen kautta, mitä siinä ei sanota kuin mitä siinä sanotaan. 

NIINA HAKALAHTI

Runoja Runopysäkille voi lähettää osoitteeseen:

niina.hakalahti@sci.fi

Niina Hakalahti
Kukkolankatu 16
33400 Tampere