Miina Sillanpää vanhusten oikeuksien ajajana

Palvelijoiden edunvalvoja tarttui vanhusten hoidon epäkohtiin.

Kansanedustaja, ministeri ja toimittaja Miina Sillanpään elämäntyön keskeinen ajatus oli naisten ja lasten lisäksi vanhusten oikeuksien ajaminen. Vanhusten oikeus hyvinvointiin ja ihmisarvoiseen elämään ei ollut Miinan elinaikana itsestäänselvyys.

TUULA VUOLLE-SELKI

Miina Sillanpää (s. 1866) tutustui työelämään jo 12-vuotiaana Forssan puuvillatehtaan kehräämössä. Muutaman vuoden kuluttua hänelle tarjoutui mahdollisuus lähteä piiaksi Porvooseen. Hänen alkuperäinen nimensä oli Vilhelmiina Riktig, mutta 18-vuotiaana hän muutti sen Miina Sillanpääksi syntymätorppansa mukaan.

Piikana ja palvelijattarena Miina työskenteli yhteensä 15 vuotta. Vuonna 1899 hänestä tuli Palvelijataryhdistyksen paikanvälitystoimiston johtaja, ja seuraavana vuonna hän alkoi johtaa yhdistyksen palvelijatarkotia. Suurimman osan työurastaan Miina teki kansanedustajana vuosina 1907–1948 ja toimi sosiaaliministerinä vuosina 1926–1927. Kärkevänä sanankäyttäjänä Miina Sillanpää otti vahvasti kantaa havaitsemiinsa ongelmiin:

”Ajatellaan nyt vanhaa 60—70-vuotiasta vanhusta, joka on koukistunut ja läpi väsynyt elämän taistelusta, ja jos hän olosuhteiden pakoittamana on täytynyt turvautua köyhäinhuoneen armoon, saako hän siellä levätä? Ei, sitä hän ei saa, sillä kaikki, jotka ovat terveitä, joskin vanhoja, täytyy tehdä työtä. Aamulla kello 7 soi työkello ja illalla kello 7 lopetetaan. Ja ruoka sitten? Luuletteko että sillä herkutellaan? Aamiaiseksi annetaan leipää, perunia ja silakkaa, sekä kuorittua maitoa, päivälliseksi on soppaa, vuorottain liha-, herne- ja luusoppaa, sekä velliä, joka keitetään vedensekaiseen maitoon, eikä muuta kuin paljasta leipää vellin kanssa. Illaksi annetaan toisinaan puuroa kuoritun maidon kanssa eikä muuta mitään. Kahvia ei saa.”
(Palvelijatarlehti nro 15–16 / 1905)

Monella köyhäinhoitolaitoksella oli huono maine
Miina Sillanpää muisti hyvin isoäitinsä, Hedvig Jaakontyttären (1798–1871), eli Heta-muorin, joka toimi vielä vanhoilla päivillään lapsenpäästäjänä ja osasi myös parantajan taitoja. Tuohon aikaan vanhusten turva oli lähes olematonta. Järjestettyä vanhustenhuoltoa ei ollut, vaan se kuului köyhäinhoidon piiriin. Nälkään, sairauksiin ja kurjuuteen kuoltiin oikeasti, ja vain varakkaampi väestö pystyi huolehtimaan omista vanhuksistaan.

Vuonna 1865 kunnille asetettiin päävastuu vanhusten huollosta, mutta vanhat, perinteiset hoitojärjestelmät olivat edelleen käytössä. Suomessa köyhiä, vaivaisia ja orpolapsia huutokaupattiin hoidettavaksi vähiten tarjoavalle. Osa maaseudun vanhuksista asui syytingillä, jolloin talo tarjosi heille asunnon ja ruoan, mutta heikompiosaisten oli kerjättävä elantonsa. Vähävaraisimmat kuuluivat ruotujärjestelmään, jossa useat talot yhdessä vastasivat tiettyjen vanhusten huolenpidosta. Huutokaupat kiellettiin vuonna 1891 ja ruotujärjestelmä vuonna 1916.

Kaupungeissa ammattikunnilla oli perinteisesti apukassoja vanhuudenturvaksi, ja köyhille vanhuksille tarjottiin työtupia. Köyhäinhoitolaitokset, kuten sen aikaiset vanhainkodit, yleistyivät vähitellen, mutta niiden olosuhteet olivat monesti hyvin huonot, minkä vuoksi niillä oli kehno maine.

Kahvi oli liikaa ylellisyyttä
Sosiaaliministeriksi tultuaan Miina Sillanpää aloitti tarkastusmatkat köyhäinhoitolaitoksiin. Kirjelmissään hän kuvasi rakennusten heikkoa kuntoa: tilat olivat kylmiä ja vetoisia, ja henkilökuntaa oli aivan liian vähän. Hygieniasta ei ollut tietoakaan. Eräs kunnalliskoti oli niin epäsiisti, että makuusaleissa vilisti ’kaikkia elukoita oravasta pienempiin.’

Köyhyyden hajun lapsuudestaan tunnistava Miina toi esiin hyvin hoidettuja laitoksia esimerkiksi muille. Hän raportoi säännöllisesti köyhäin- ja vanhustenhoidon kurjasta tilasta Työläisnainen-lehdessä.

Vuonna 1907 Miina kertoi tavanneensa kerjuulla olleen raajarikkoisen miehen ja hämmästelleensä, eikö vaivaistalossa saanut ruokaa, kun miehen piti kulkea kerjuulla. Miehen mukaan ruokaa sai juuri sen verran, että hengissä pysyi, mutta kahvia ei annettu – se olisi ollut liikaa ylellisyyttä vaivaisille.

Kunniavanhus Miina Sillanpää
Vanhuusvakuutus oli sosialidemokraattien puolueohjelmassa jo vuonna 1903, mutta työväenliikkeessä vanhustyö jäi pääosin naisjärjestöjen vastuulle. Työtä riitti. Miina Sillanpää kertoi vuonna 1902 Palvelijataryhdistysten kokouksessa, että olisi perustettava yleinen ’vanhuuden vakuutuslaitos’, jotta loppuikänsä raataneet saisivat hieman enemmän elämisen apua sitten, kun eivät enää pysty tekemään ammattinsa mukaisia töitä.

Miina Sillanpään aktiivinen toiminta sosialidemokraattisessa naisliitossa tähtäsi vanhustyön parantamiseen. Konkreettisimpana tuloksena voidaan pitää sitä, että alun perin palvelijatarkodiksi perustettu talo muuttui vähitellen taloustyöntekijöiden vanhainkodiksi. Tämä koti sijaitsi Helsingissä osoitteessa Tarkk’ampujankatu 1, ja laajimmillaan siellä oli 46 paikkaa. Taloustyöntekijäin yhdistyksen lakkauttamisen jälkeen vuonna 1965 vanhainkoti jatkoi toimintaansa tuolloin perustetun Miina Sillanpään Säätiön alaisuudessa.

Työväenliikkeessä vanhusten asemaa korostettiin nimittämällä kunniavanhuksia, joista yksi ensimmäisistä oli Miina Sillanpää vuonna 1936. Kunniavanhukset olivat yleensä ansioituneita sekä eduskunnassa että puoluetoiminnassa.

Miina Sillanpää kuoli Helsingissä 3.4.1952. Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen liputuspäivää vietetään 1.10.

Kuva: Miina Sillanpää 1907. (Lähde: Museovirasto).

Lähteenä käytetty:
Miina Sillanpää –seuran sivusto: https://www.miinasillanpaaseura.fi/miina-sillanpaa/vanhustyo
Palvelijatarlehti nro 15–16 1905
Työläisnainen 31.10.1907