Mihin suuntaan olemme menossa?

EVA RÖNKKÖ

Eläkeläisjärjestöillä on merkittävä ja vastuullinen rooli toimia kunnissa ja hyvinvointialueilla vahtikoirana ikääntyvän väestön arjen olojen ja palveluiden kehittymiselle. Sitä, mihin suuntaan iäkkäiden arjen kehitys kulkee, ohjaavat poliittisesti ohjatut lait. Niiden pitäisi heijastaa vanhusväestön nykytilannetta. Mutta heijastavatko ne?

Sitran tuoreessa katsauksessa megatrendeistä 2026 sanotaan muun ohella, että ”Suomessa on pian enemmistö ikääntyneitä ja vähemmistö nuoria. Syntyvyys on ollut erittäin alhaisella tasolla jo vuosia ja väestönkasvu on tullut maahanmuutosta. /…/ Miten siirrymme kohti monimuotoista ja pitkien elämänkaarien yhteiskuntaa? Siihen tarvitaan jatkuvaa oppimista, uudenlaista yhteisöllisyyttä ja monimuotoisuuden arvostamista

Miten tämä Sitrankin kuvaama megatrendi muuttoliikkeen ja monimuotoisuuden kasvusta näkyy kuntia ja hyvinvointialueita ohjaavassa politiikassa ja asiakirjoissa?

Kuntalaki ja sosiaalihuoltolaki velvoittavat hyvinvointisuunnitelmien ja -kertomusten tekemiseen. Hyvinvointikertomuksilla kuvataan alueen ja kunnan koko väestön tilannetta ja hyvinvointisuunnitelmissa määritellään toimenpiteitä hyvinvoinnin tukemiseksi. Tiiviinä dokumentteina ne eivät välttämättä pysty kovin yksityiskohtaiseen kuvaukseen haavoittuvista ryhmistä ja heidän tukemisestaan. Lisäksi niin sanottu vanhuspalvelulaki velvoittaa sekä kuntia että hyvinvointialueita tekemään erillisstrategioita ikääntyvästä väestöstä. THL:n ohjeiden mukaan ikäkohtaisten erillisstrategioiden pitäisi olla osaa hyvinvointikertomusta.

Valli ry:n Selvitys ikääntyneiden moninaisuudesta hyvinvointialueiden suunnitelmissa (Keronen ym. 2025) havaitsi, että hyvinvointialueiden välillä on merkittäviä eroja ikääntyneiden moninaisuuden huomioon ottamisessa. Vain seitsemän alueen asiakirjoissa näkyy maininta ikääntyvän väestön moninaisuudesta. Useilla kuitenkin toimenpiteet puuttuvat. Joillakin alueilla ei löydy lainkaan kirjauksia kieli- ja kulttuurivähemmistöihin kuuluvista ikääntyneistä.

Esimerkiksi Vantaa, jossa vanhusväestö moninaistuu valtakunnallisesti nopeimmin, ei kuvaile kunnallisessa ikääntyneiden hyvinvointisuunnitelman tilannekatsauksessa laisinkaan vieraskielisten ikääntyneiden määrän nopeaa kasvua, eikä siten kohdenna käytännön tukea palveluja alikäyttäville vieraskielisille iäkkäille. Näin ollen arjen haasteet, joita vieraskieliset ikääntyvät kohtaavat, tulevat palvelujärjestelmässä uudestaan ja uudestaan yllätyksenä.

Useiden eri suunnitelmien ja kertomusten laatiminen kunnissa ja hyvinvointialueilla tuo vanhusneuvostoille haasteita pysyä perässä. Mihin kaikkeen tulisi tutustua ja onko tilannekuvaus oman alueen vanhusväestöstä ja haavoittuvassa asemassa olevien iäkkäiden tarpeista ajan tasalla?

Vanhusneuvostoissa on hyvä kysyä yksityiskohtaisempien suunnitelmien perään, eikä tyytyä pelkästään pelkistettyihin hyvinvointikertomuksiin ja suunnitelmiin. Jo vuonna 2014 Tampereen yliopiston tutkijat Heikkinen ja Lumme-Sandt toivat esille, kuinka uudistetuissa vanhuspoliittisissa ohjelmissa on esitetty vanhusväestön moninaisuuteen liittyviä asioita entistä pelkistetymmin.

Suunta ohikatsomiseen ei näytä muuttuneen, joten töitä vanhusneuvostoille riittää.

Kirjoittaja on Eläkeläiset ry:n moninaisuustyön suunnittelija.