Laulut kantavat, vaikka maailma horjuu

Taiteilija Arja Saijonmaan opintien oli tarkoitus suuntautua Sibelius-Akatemiaan ja konserttipianistiksi. Kiinnostavampi polku kuitenkin johti nuoren radikaalin Ylioppilasteatteriin. Sen jälkeen kohtalolla oli muuta, koko hänen elämänsä mullistavaa annettavaa.

Teksti SISKOTUULIKKI TOIJONEN
Kuvat PIA PETTERSSON

Poliittisesti tiedostavaksi rauhanaktivistiksi itseään luonnehtiva taiteilija Arja Saijonmaa on laulanut Mihail Gorbatshovin kanssa, seikkaillut YK:n hyväntahdon lähettiläänä Keski-Amerikan viidakoissa, vieraillut Jasser Arafatin aavikkobunkkerissa ja noussut ikoniseksi laulajatähdeksi niin Suomessa, Ruotsissa kuin Norjassa.

Taiteilijana Saijonmaa on niittänyt menestystä, mutta elämä ei ole aina kohdellut silkkihansikkain. Myös takaiskuja on osunut kohdalle niin taiteellisella uralla kuin henkilökohtaisessa elämässä. Tästä kaikesta ja paljon muustakin hän kertoo koskettavasti ja viihdyttävästi tuoreessa omaelämäkerrallisessa kirjassaan Laulu vapaudelle (WSOY, 2025).

Kirjassaan Saijonmaa korostaa erityisesti taiteen ja hänelle tärkeiden asioiden ja arvojen tärkeyttä eurooppalaisen maailmankansalaisen syvällä rintaäänellä. Kirjansa päättävässä manifestissa hän jylisee, että demokratian edestä on taisteltava!

Sain kokea laulun voiman käytännössä, oikeassa elämässä, kriisitilanteissa, joskus raa’assakin todellisuudessa. Sieltä löytyivät myös ne laulut, jotka kertovat ihmisen kaipuusta vapauteen, oikeudenmukaisuuteen ja ihmisarvoisen elämään. Nämä kaipuun kohteet ovat myös demokratian tukipilareita, ja niistä koostuu oman elämäni laulu vapaudesta.

Nuorina idealisteina paransimme maailmaa ja luulimme, että se on siinä. Ei tullut mieleen, että historia voisi toistua. Jos se nyt onkin toistumassa – olkoon tämä kirja yksi niistä, joka kertoo, millaista oli ennen. Se myös velvoittaa.

– Toivoisin, että joka ikinen iikka lukisi tämän kirjan ja näkisi, millaista on ollut aktiivisen, osallistuvan idealistin näkymä tulevaisuudesta ja miten maailmaa parannettiin. Digitaalinen maailma ja some ylipäätään on muuttanut radikaalisti nuorten ihmisten unelmat ja uskon tulevaisuuteen. Toivon kirjani olevan jonkinlainen käsikirja kiperistä tilanteista selviämiseen. Siitä, kuinka lähdetään taistelemaan tuulimyllyjä vastaan oman uskon ja unelmien varassa, miten se toteutetaan ja saavutetaan myös tuloksia. Elämä ei ole niin helppoa kuin visuaalisen väkivallan saartamassa digitaalisessa nykymaailmassa luulotellaan.

Arja Saijonmaa varttui mikkeliläisessä kulttuurikodissa.

– Lapsuuteni oli ihana, sain lämpimät täynnä rakkautta olevat eväät elämääni. Isä oli taitava sellisti, joka teki päivätyönsä hammaslääkärinä. Äiti oli pianisti, joka säesti vierailevia tähtiä teatterilla ja kotona. Hiivin usein flyygelin alle istumaan ja kuuntelemaan, kuinka suuret taiteilijat harjoittelivat. Olin utelias ja eläväinen, kuten vieläkin.

Vanhemmille oli tärkeää, että lapset saisivat akateemisen koulutuksen. Taidetta toki sai harrastaa, mutta elämäntyöksi se ei vanhempien katsannossa riittänyt.

– Lakkiaiskeväänä sain stipendin teatteri- ja musiikkikouluun Yhdysvaltoihin. Isäni vastusti lähtöäni, mielestäni epäoikeudenmukaisin perustein. Myöhemmin ymmärsin, että hän varmasti pelkäsi kuollakseen menettävänsä tyttärensä. Kieltoa uhmaten nousin laivaan matkalle kohti vapautta.

Nuori neito rakastui tulisesti Amerikkaan.

– Se oli fantastinen kokemus. Opiskelin kaikkea mahdollista sivistävää ja kiinnostavaa musiikin- ja teatteriopintojen ohella ja ahmin niin tietoa kuin elämää. Tapasimme kirjailijoita, muun muassa Joseph Hellerin ja Philip Rothin, joiden tuotantoihin perehdyin opinnäytteiden verran, filosofeja, tutkijoita ja kiinnostavia ihmisiä laidasta laitaan. Opiskelu oli jo tuolloin teknisesti edellä aikaansa, audiovisuaalista, vuorovaikutteista ja antoisaa.

New York on edelleenkin Saijonmaalle tärkeä kaupunki, mutta rakkaus Yhdysvaltoihin on haalistunut, muuttunut suruksi, lähes kauhuksi. Yhdysvaltoja on markkeerattu demokratian kehdoksi. Sitä se ei todellakaan ole. Amerikkalainen demokratia on vapautta vailla vastuuta, Demokratian kehto on Eurooppa, Saijonmaa muistuttaa.

– Amerikkalainen demokratia on syönyt itsensä liian kylläiseksi ja oksentanut ulos rahan kuninkaan, joka on nyt jo aiheuttanut väistämättömän alamäen suhteessa kaikkeen. Ainoastaan raha ratkaisee, Saijonmaa tuohtuu. Eikä arkaile myöntää olevansa poliittinen henkilö.

Amerikan-vuoden jälkeen opintien oli tarkoitus suuntautua Sibelius-Akatemiaan ja konserttipianistiksi. Mutta kiinnostavampi polku johti nuoren radikaalin Ylioppilasteatteriin, jonka ilmapiiri oli suotuisa uusille yhteiskunnallisille ja poliittisille tuulille. Siellä Saijonmaa eteni vireän teatterin johtajaksi asti.

– Ennen taistolaisuuden ahdistavaa, dogmaattista jyräämistä meillä oli vapaus, intoa ja rohkeutta tehdä rajujakin, ihmisten rajoittunutta maailmankatsomusta muokkaavia vaihtoehtoisia esityksiä, Lapualaisoopperasta puhumattakaan. Ärsytimme aivan tietoisesti.

Taistolaisten toimesta Saijonmaasta tuli vähitellen persona non grata, ei toivottu henkilö. Hänet yksikertaisesti savustettiin ulos Ylioppilasteatterista. Se ei haitannut, sillä kohtalolla oli muuta, koko hänen elämänsä mullistavaa annettavaa.

Syksyllä 1970 Vanhalla ylioppilastalolla esiintyi kreikkalainen Mikis Theodorakis, Kreikan sotilasjuntan kotiarestista vapauttama kuuluisa säveltäjä, poliittinen aktivisti ja vapaustaistelija. Hän oli väsynyt ja sairas, joten estradille kaivattiin joku laulamaan hänen laulujaan.

Kävin esitystä varten läpi Kreikasta salakuljetettuja tekstejä, kun Mikiksen laulu Salaisella rannalla iski suoraan lävitseni.

Kohtaaminen oli tähtiin kirjoitettu. Kesken Saijonmaan esiintymisen Theodorakis nousi yleisön joukosta lavalle ja istahti pianon ääreen. Yhdessä he lauloivat, kreikaksi ja suomeksi. Ja sitten ilmoille kajahti mullistava lause: ”Arja lähtee kanssani maailmankiertueelle!” Ja näin tapahtui. Mikään ei olisi voinut estää häntä heittäytymästä karismaattisen Theodorakiksen matkaan musiikilla maailmaa parantamaan ja ihmisten tietoisuutta lisäämään.

– Lähtö hänen matkaansa oli eräänlainen mittapuu sille, kuinka idealistinen olin tuolloin. Uskoin vakaasti kaikkeen siihen, mitä halusimme tuoda esiin Ylioppilasteatterissa. Mehän tartuimme kuin terrierit kaikkeen epäoikeudenmukaisuuteen ja teimme kabareelauluja.

– Mikiksen merkitys koko elämääni on käänteentekevä. Edelleenkin, kun laulan hänen laulujaan, minulle tulee usko säveltämisen ja laulun voimaan. Siihen, miten hyvin tehty, ajaton taide puhuttelee kautta vuosikymmenten. Mikiksen muisto elää vahvana hänen sävellyksissään.

– Theodorakis luovutti ennen kuolemaansa 2021 laulunsa ja orkesterinsa minulle kehottaen jatkamaan esiintymisiäni Pohjoismaissa ja viemään hänen sanomaansa myös Eurooppaan ihmisten tietoisuutta lisäämään. Theodorakiksen työn jatkaminen on kunniatehtävä ja valtava haaste, sillä erityisesti tänä päivänä tarvitaan tätä musiikkia.

Theodorakiksen musiikin myötä ovet aukesivat kansainvälisiin yhteyksiin, erityisesti Ruotsiin ja Norjaan, joissa Saijonmaa on tehnyt pääosan taiteellisesta työstään. Konsertit niittivät suosiota ja Theodorakiksen laulut levisivät kulovalkean tavoin. Saijonmaata on ihailtu kaikkialla, tosin hienoisia soraääniäkin on kuultu. Ruotsin suvaitsevampi ja vapaampi ilmapiiri takasi aivan erilaisen taiteellisen vapauden kuin Suomen tuolloinen ahdasmielisyys.

Kukaan ei voi kuvitella, millainen Suomi oli siihen aikaan. Olin vapaa, mutta taiteellinen ja poliittinen aktiivisuuteni oli aiheuttanut kateutta ja pahansuopuutta. Kotikaupungissa Mikkelissä minusta oli tullut ”pirun kommunisti”, eikä setäni halunnut enää tunnustaa minua sukulaisekseen.

Vahvasti poliittinen toimija Saijonmaa on edelleenkin niin taitelijana kuin topakasti kantaaottavana yhteiskunnallisena keskustelijanakin. Ihmisten kaipuu vapauteen ja oikeudenmukaisuuteen keskeisimpinä arvoinaan.

Vuonna 1987 Saijonmaa sai kutsun YK:n hyväntahdon lähettilääksi. Siitä seurasi upea, mutta myös tavattoman vaativa tehtävä, joka vei ympäri maailmaa, hyvin eksoottisiinkin maihin ja paikkoihin.

– Se merkitsi minulle todella paljon, sillä haluan työssäni ja taitelijana nähdä, mitä todella tapahtuu. Olen nähnyt paljon ahdistusta ja syrjintää, maailman murjuisimpia nurkkia, joihin turisteilla ei ole pääsyä. Lintuperspektiivissä tapasin eri maiden hallitsijoita, poliitikkoja ja muita merkkihenkilöitä, kuuluisia taitelijoita ja yleisöä. Hyväntahdon lähettilään työ on ollut minulle inhimillisyyden ja ihmisyyden mitta ja haaste. Johtotähtenäni saada kulttuuri ja taide osaksi rauhanneuvotteluja ja muutakin YK:n toimintaa.

Yksi suurista haasteista Saijonmaan YK-kaudella oli rauhankonsertin järjestäminen Osloon vuonna 1994.

– Musiikkia tehdään ”tulisielujen kanssa”, ja rauhantyö on kulttuurisiltojen rakentamista vaikkapa Palestiinan ja Israelin johtajien välille. Onnistunut konsertti oli eräänlainen lopputyöni YK:ssa. Lähi-idän rauhansopimuksesta oli kulunut vuosi, ja konsertin väliajalla syntyi uusi rauhansopimus. Poliittisia päätöksiä saatiin eteenpäin taiteen ja musiikin avulla.

Maaliskuun 15. päivän aamuna vuonna 1986 Arja Saijonmaa keräsi voimia uransa ehkä raskaimpaan tehtävään. Kaksi viikkoa aiemmin Ruotsin silloinen pääministeri Olof Palme oli saanut surmansa sala-ampujan luodeista. Saijonmaa oli kutsuttu laulamaan Palmen arkun äärellä valtiomiesten ja kuninkaallisten edessä, kameroiden välittäessä tapahtuman maailmalle. Jag vill tacka livet ja En Sång om frihet laulut koskettivat syvästi surevia kautta maailman.

– Olof Palme oli yksi harvoista poliittisista lampuista, kansainvälinen, solidaarinen, aikaansa edellä oleva pohjoismaalainen poliitikko. Sellainen oli toki Kekkonenkin, jolla oli täysi työ pitää yllä hyviä suhteita Neuvostoliittoon.

Ruotsissa ei ollut tätä rasitetta. Palme otti kantaa siekailematta niin idän kuin lännenkin suuntaan sivaltaen tarpeen arastelematta niin vasemmalle kuin oikealle. Hän myös kunnostautui solidaarisuustyössä diktatuureja vastaan.

– Palme halusi minut mukaansa solidaarisuuskierteelle laulamaan Theodorakiksen ja chileläisiä lauluja sekä suomalaisia tangoja. Erityisen mieltynyt hän oli Kullervo Linnan valssikappaleeseen Kultainen nuoruus. Meidän vastuullemme jäi Palmen jättämä viestikapula oikeudenmukaisuuden, solidaarisuuden ja rauhan puolesta, testamentti, jota hän ei koskaan ehtinyt kirjoittaa.

Arja Saijonmaa voi laulaa täydestä sydämestään hänelle rakasta Violetta Parran laulua Gracias a la vida – Miten voin kyllin kiittää elämää rikkaudestaan, sillä rikasta hänen elämänsä on ollut.

Jokainen seikka, josta laulussa kiitetään, oli paljas, konkreettinen ja läsnä oleva. Laulu kosketti, maistui, tuoksui ja tuntui iholla, niin kuin itse elämä. Liikutuin, istuin kauan hiljaa, oli kuin enkeli olisi tuonut laulun minulle, niin kuin Violetta olisi tervehtynyt minua taivaasta: Kiitä elämää.

Näin hän kuvaa Laulu vapaudelle -kirjassaan ensikosketustaan Parran lauluun.
Kirjasta kuultaa kirjoittajansa herkkyys, syvä emotionaalisuus, itkut ja naurut, mutta myös jääräpäisyys.

– Olen löytänyt sanoista ja sävelistä voimaa selvitä elämän vaikeista hetkistä. Mitään ei voi verrata musiikin tuomaan onneen.

Saijonmaan monipuoliseen uraan mahtuu poliittisten laulujen lisäksi muun muassa ranskalaisia chansoneita, etnomusiikkia, suomalaisia tangoja ja ruotsalaista diskoiskelmää. Laajaa repertuaariaan hän on hyödyntänyt solistina muun muassa suositussa Elämäni biisi -ohjelmassa, mutta elämänsä biisiä hän ei suostu nimeämään.

– Kaikki esittämäni laulut rakentavat kulttuurien välisiä siltoja. Ne ovat hohtavia helmiä elämäni helminauhassa. Maailman saattaminen paremmaksi taiteen keinoin on ollut etuoikeus ja rikkaus ja taistelu demokratian puolesta jatkuu. Laulut kantavat, vaikka maailma horjuu.

Yksi kysymys oli unohtua. Milloin Arja Saijonmaa aikoo jäädä eläkkeelle?

– Anteeksi mitä, en tunne moista sanaa! En milloinkaan, 81 vuotta joulukuun alussa täyttänyt, edelleen konsertoiva taitelija letkauttaa ja hänen raikuva naurunsa täyttää tilan.

Kursiivilla kirjoitetut tekstit ovat sitaatteja Arja Saijonmaan kirjasta Laulu vapaudelle – muistelmani (WSOY 2025)

Tärkeät kuvat