Hätähuutoja unohdetun kirjallisuuden ja omaishoidon puolesta

PENTTI STRANIUS

Pienet ja tärkeät kirjat unohtuvat helposti valtamedian mainostamien ja nostamien kaupallisten teosten julkaisuvirrassa. Myös alue- ja paikallislehdet kertaavat usein jo valtakunnan mediassa esillä olleita julkaisuja. Siksi on miellyttävää lukea välillä asiantuntevaa, myös fiktiivistä tekstiä aiheista, jotka käsittelevät oikeita ongelmia pienen ihmisen, vanhusten, omaishoidon ja periferiankin näkökulmasta.

• Vieno Linna: Tuntematon sotelas (Kirjokansi 2018)
• Minna Lindgren: Soteorpo (Teos, 2024)
• Virva Muotka: Selma. Tragikomiikkaa sote-Suomessa (Basam Books, 2025)
• Riitta Heimonen: Äkkiä on ilta (WSOY, 2025)

Vieno Linna: Tuntematon sotelas (Kirjokansi 2018)
Minna Lindgren: Soteorpo. (Teos, 2024)
Virva Muotka: Selma. Tragikomiikkaa sote-Suomessa (Basam Books, 2025)
Riitta Heimonen: Äkkiä on ilta (WSOY, 2025)

Sote-Suomi puhuttaa hoitajia, eläkeläisiä, kirjailijoita ja muitakin. Kun omaishoito ja yleensäkin vanhusten hoitojärjestelmä Suomessa on hukassa tai hakusessa, monet huonokuntoiset yksinasujat heitteillä ja omaishoitajat työn uuvuttamia, kannattaa lukea tositarinoita siitä, missä nyt mennään. Ne eivät ole hauskimmasta päästä, vaikka huumoriakin piisaa.

Tuntematon sotelas (2018) on lähinnä ilkikurinen parodia sote-Suomesta. Siinä seurataan mainostekstin mukaan tiukasti ”julkishallinnollisen sairaanhoitoyksikön siirtymistä kohti yhtiöittämistä sekä kohti globaaleja terveysbusiness-markkinoita”. Kysymys kuuluu: ”Suomalainen sairaanhoitaja huolehtii tunnissa kymmenestä potilaasta – mutta mitä tapahtuu kun tulee se yhdestoista?”.

”Vieno Linna” on salanimi, jonka takaa paljastunee ainakin kustantajan hyvin tuntema henkilö. Ja paljon hurttia huumoria! Soten eturintaman melskeessä seikkailevat talvisodan sankareita muistuttavat ”Akan Rontti, ylihoitaja Vilja Koskelo, Sari Luoto, Rahinainen, Nuorteva ja Riitta Oja” Nämä urheat naissotelaat antavat lähestulkoon kaikkensa taistelussaan potilaiden hyvinvoinnin puolesta. Aika siskokultia, tottavie! ”Kirja on luonteeltaan kaikkea muuta kuin epäpoliittisesti korrekti.”

Selma ja Soteorpo jatkavat sotesotkujen alueella. Selma on alle sadan sivun hätähuuto, jossa tekijä, koulutuspäällikkönä työskennellyt Virva Muotka on itse kohdannut vanhempiensa sairastuttua suomalaisen omais- ja terveydenhoidon koko katastrofin. Poliitikot ja viranomaiset syyllistyvät sanahelinään ja päätökset jäävät paperille. Kun fiktiivinen omaishoitaja Selma kokee väkivaltaa, hän joutuu itse syytteeseen yrittäessään auttaa muistisairasta miestään hoitoon.

Sama teema toistuu Soteorpo-kirjassa, jolle oikeampi nimi olisi voinut olla ”Omaishoitaja”. Toimittaja-kirjailija Minna Lindgren liikkuu siinä vakavan muisti-ongelman parissa. Naiskertojan mies, entinen kunnanjohtaja, on väkivaltainen muistisairas, joka ei muista enää edes vaimoaan saati entistä upeaa ja rakkauden täyttämää avioliittoa.

Kirja piirtää rankan kaunistelemattoman kuvan tilanteesta, missä rakkaan ihmisen muisti pettää kokonaan eikä yhteiskunta tule vastaan – muuten kuin saksimalla pieniäkin avustuksia! Siinä on ympärivuorokautista koti- ja hoitotyötä tekevä omaishoitaja täysin leikkausten ja kovien lakipykälien armoilla. Mukana on hurttia huumoria, koska ilman sitä moni omaishoitaja ei millään kestä!

Äkkiä on ilta on sairaanhoitajanakin työskennelleen toimittaja Riitta Heimosen esikoisromaani. Se on absurdi tarina siitä miten päähenkilö Helka yrittää auttaa isäänsä ja varsinkin muistisairasta äitiänsä etänä ja kaukaa kaupungista käsin. Se ei tietenkään onnistu, kun siellä kaukana maalla ei hoitohenkilökuntaa piisaa ja hoitopaikan saanti vaikeaa.

Päähenkilöön on helppo samaistua, silloin kun on yrittänyt epätoivoisesti olla mukana ”etäältä”, hoitaa asioita puhelimella ja välillä työn lomassa matkustella omia vanhempiansa auttelemaan. Heimonen osaa sattuvasti kertoa vaikka siitä, miltä tuntuu kun rakas äiti ei muista juuri käytyä keskustelua, vaan kysyy aina vain uudestaan samaa – tai siitä, että isä ei voi millään ymmärtää, että vuosikaudet pakastimessa vanhentuneet einekset, pahan päivän varalle varastoitu ”ruoka” pitää viedä kompostiin.

Monella suomalaisella on ainakin satunnaisesta omaishoidosta kokemusta, karvaita pettymyksiä, mutta myös ilon hetkiä, kun on saanut viettää pitkälle muistitaudissa elänneen isänsä tai äitinsä luona – tämän viime hetkiä tai kesiä.

Silti esittelemäni kirjat haastavat nykyhallitusta ja suomalaista yhteiskuntaa huomioimaan vanhuksensa – siis ne, jotka ovat tätä hyvinvointivaltiota (jota nyt puretaan) aikanaan rakentaneet, jotta uusi sukupolvi saisi turvallisemman ja paremman ponnahduslaudan elämäänsä.

Kirjoittaja on Joensuussa asuva eläkeläinen, FL, tutkiva toimittaja ja Suomen Kirjailijaliiton jäsen.