Eläkeläispariskunnasta riskiryhmäläisiksi

Arvo Myllymäen dokumentaarisessa romaanissa liikutaan aikamme perimmäisten kysymysten äärellä. Mitä ihmisyydelle on tapahtumassa?

JUHA DRUFVA

Arvo Myllymäen dokumentaarista romaania Paperiin jumiutuneet lukiessa joutuu hieraisemaan useaan otteeseen silmiään. Ovatko viimevuodet todella olleet tällaista sekamelskaa, mitä kirjassa kuvataan?

Myllymäen kirjan lukemisen jälkeen on uskottava, että meno on ollut todella holtitonta. Sote-uudistusta puuhattiin tuloksetta yli 20 vuotta, sosionomit ajattelivat sosiaalipalveluita, lääkärit ja hoitajat terveyspalveluja, markkinamiehet suuria voittoja.

Myllymäen romaani koostuu eläkeläispariskunnan Tauno ja Taina Koivikon monologeista. He ovat 75-vuotiaita ja esittävät omat näkemyksensä elämänsä menosta vuosina 2019–23.

Pariskunta asuu omakotitalossa Hauholla, ja heillä on ollut toistakymmentä vuotta eläkeläispesä Koppelo pienessä kylässä Inarin kunnassa. Tauno on tehnyt elämäntyönsä metsänhoitajana, Taina sairaanhoitajana, viimeksi ensiapupoliklinikalla. Koivikon pariskunnan päivät saavat uutta sisältöä, kun heitä ryhdytään kutsumaan riskiryhmäläisiksi

Taunon mielestä parhaimman kokonaiskuvan sote-uudistuksesta tarjoisivat seurakuntien diakonissat, jotka ottavat huomioon julkiset ja yksityiset palvelujen tuottajat sekä kolmannen sektorin. Taina toteaa, että kullakin sukupolvella on omat fraasinsa:

”Kuinka voi olla mahdollista, että Suomi on onnellisuuden kärkimaa ja samanaikaisesti mielenterveyden synkkä esimerkki pimeässä Pohjolassa?”

Digiaika vyöryttää koko maailman katastrofit olohuoneisiimme silmiemme eteen kertarysäyksellä ilman hengähdystaukoja. Siksi Tauno ja Taina nauttivat pohjoisen Koppelossa talvisesta digierakkoudestaan.

Romaanin nimi on monimerkityksinen. Se kertoo korona-ajan suljetusta elämänpiiristä, kun yhä useampia asioita ryhdytään hoitamaan digitaalisesti etänä, niin töitä kuin sosiaali- ja terveyspalveluja.

Samalla siihen liittyvät eläkeläispariskunnan vaikeudet totutella mobiililaitteiden käyttöön. Tauno on metsänhoitajana toiminut paperiteollisuuden puunhankkijana, vaimo Taina on tottunut sairaanhoitajana työskentelemään ihmisten kanssa kasvoista kasvoihin -periaatteen mukaisesti.

Lehdet ja kirjat on luettu paperiversioina eikä muoviruudun läpi. Outo aika, outo tekniikka, suurten teknologiayhtiöiden johtama maailma yhä oudompine valtioiden johtajineen. Nyt vanha paperimies Tauno elää paperittomassa maailmassa.

Tauno ja Taina seuraavat tiiviisti, miten loppuvuodesta 2019 Antti Rinteen pääministeriys siirtyy Sanna Marinille. Syksy vaihtuu vuoteen 2020, Koivikon pariskunnan mökin läheisyydessä sijaitsevasta tunturikeskuksesta kiidätetään yksi kiinalaisrouva hengitysvaikeuksien vuoksi suoraan Lapin keskussairaalaan eristykseen. Altistuneita on viisitoista, mukana muutamia suomalaisiakin.

Pariskunta linnoittautuu ensimmäiseksi koronatalveksi koloonsa. Siellä mutkikkaan sote-uudistuksen ruodinta päivän uutisineen ja kertauskurssit oman elämän vaiheista pitävät aivotoiminnan vireänä.

Koronatalven aikana monenlaiset verhot alkavat avautua, kuten Lapin huumeongelma. Naapurin Anja kertoo Tainalle, miten heidän 18-vuotias poikansa sortui Rovaniemellä ammattikoulussa kannabikseen ja amfetamiiniin, jäi lopullisesti huumekoukkuun, ajoi lopulta varastetulla autolla louhikkoon ja sai surmansa.

Tainan kauhuskenaario dementiakodista toteutuu hänen vieraillessaan vanhan opiskelijaystävänsä Irman luona Tammisaaressa. Irman mies on dementiakodissa hoidettavana. Tämä kokemus herättää Tainan katsomaan omaa vanhenemistaan uudesta näkökulmasta.

Mökin he myyvät Norjasta saapuville paluumuuttajille ja asettuvat kerrostaloon lähelle Hämeenlinnan keskustaa. Ukrainan sota tulee Tainan ja Taunon elämään alakertaan muuttavan ukrainalaispakolaisperheen mukana.

Tauno pääsee verestämään saksan- ja venäjänkielen taitojaan, Taina hyödyntämään sairaanhoitajan taitojaan. Enää ei olla uutislähetysten tarjoileman pintatiedon varassa, pakolaisten mukana tulee sodan syy- ja seuraussuhteet esiin.

Perhe on tullut Hämeenlinnaan Puolan ja Baltian kautta pakolaisena pienestä Molodovan kaupungista, Donets-joen rantamaisemista. Natalia on lentopalloilija, kansallisuudeltaan venäläinen, hänen ukrainalainen miehensä on taistelemassa rintamalla. Darja-tyttären isoisän Peterin äiti oli nähtävästi saksalaissotavangin lapsi. Peterin vaimo on saanut surmansa pommituksessa, samoin Natalian kolmivuotias poika.

Tauno ja Peter löytävät yhteisen sävelen shakinpeluusta. Keskittyneen hiljaisuuden aikana syntyy puheenaiheita kuin itsestään.

Myllymäen romaanissa liikutaan aikamme perimmäisten kysymysten äärellä: mitä ihmisyydelle on tapahtumassa. Mennyt elämä muistoineen on koko ajan läsnä, sekä huoli huomisesta ja varsinkin siitä, millaisessa maailmassa lapset ja lastenlapset joutuvat elämään.

Vanhan pariskunnan tunnelmat Myllymäki kuvaa hyvin, mielestäni myös naisen tuntemukset, vaikka lopullisen arvion asiasta tekevät naiset itse. Erotiikka on kuihtunut läheisyydeksi, Bella-koira toimii lauman lämmön välittäjänä.

Kuinka paljon ihmiselämään ja pitkään parisuhteeseen mahtuu ja mitkä muistot syöpyvät syvimmälle mielen sopukoihin? Taunolle on jäänyt 1960-luvulta kytemään syvä Berliinin kaipuu. Taina toteaa toiveiden tynnyrinsä olevan melko tyhjän:
”Elämä on ollut rikas, ja olemme vuodesta 1967 nähneet maailmaa ja kokeneet yhdessä niin paljon.”

Taina toteaa Taunolle, että pandemian jälkeen on helppo kohdata arkitodellisuus rajallisempana, kuin mitä se on ollut:

”Tajuntaamme on syvälle iskostunut, että kehomme torjuntamekanismi ei kykene enää tehokkaasti puolustautumaan kaiken maailman pöpöjä vastaan. Siksi otin kiitollisena vastaan meille tarjotun koronarokotteeen.”

Lähihistorian kaunokirjallinen kuvaaminen ei ole helpoin laji, Myllymäki onnistuu tässä mainiosti.

Kuka?

Arvo Myllymäki

Muoniossa ja Hämeenlinnassa asuva Tampereen yliopiston julkisoikeuden emeritusprofessori Arvo Myllymäki (s. 1945) on eläkkeellä ollessaan kirjoittanut neljä historiallista tietokirjaa ja viisi dokumentaarista romaania.

Arvo Myllymäen isä oli ukrainalainen sotavanki ja äiti Kuortaneelta. Myllymäki löysi isänsä vuonna 1978 osin Urho Kekkosen ja Vladimir Stepanovin avulla. Hän tapasi isänsä ensimmäisen kerran Helsingissä vuonna 1978.

Myllymäen esikoisromaani Vihan ja rakkauden päivät (Helsinki-Kirjat 2011) käsittelee tätä isän tapaamisen teemaa. Romaanin pohjalta lapualainen Larvateatteri teki näytelmän Aarre, ryssän äpärä, jonka kantaesitys oli keväällä 2016.

Myllymäki on kirjoittanut teoksen Vaasan sotavankileiristä nimellä Kurileiri (Minerva 2013). Se käsitteli jatkosodan alussa Kerimäen Riitasensuon ja myöhemmin Vanhaan Vaasaan siirretyn, rikkeisiin syyllistyneiden neuvostosotavankien erityisleiriä. Myllymäen isä oli tuon ankaran leirin sotavanki.

Korpikommunisti (Into-Kustannus 2016) käsitteli Lapin kommunistiliikettä kolarilaisen korpikommunisti Eemeli Lakkalan elämää. Tietokirja Punamultamies ilmestyi 2017.

Dokumenttiromaani Mies Isänmaan takapihalla (Atrain&Nord 2019) kertoo Espanjan sisällissotaan osallistuneen Vilho Saarisen tarinan.

Vuonna 2023 ilmestyneen Aate miestä väkevämpää (Atrain & Nord) teoksen kiintopisteinä on kuortanelaissyntyisen kansanedustaja Reino Ala-Kuljun (1898-1983) ja Pispalan punaorpo Eino Laakson (1907-1981) seikkailut aatteiden ja historian virrassa.

Myllymäki on kirjoittanut myös romaanin Tampereen 1960-luvun opiskelijaelämästä suurten ikäluokkien tarinan nimellä Kytköksiä ja katkoksia (Books on Demand 2016).