Leukaluiden lyyristä longottelua

Tervetuloa lukemaan painetusta Eläkeläinen-lehdestä tutun Runopysäkki-palstan verkossa ilmestyvää jatko-osaa.

Kesäisissä metsissä kulkiessani mieleeni nousevat usein Aaro Hellaakosken säkeet puussa laulavasta hauesta. Katselen kuusten latvuksiin ja melkein näen, kuinka ”kosteasta kodostaan” puuhun laulamaan noussut hauki puraisee ensin käpyä ja virittää sitten vahvan virtensä. Linnut hiljenevät ja kasteenkosteassa aamuvarhaisessa kuuluu vain hauen laulu.

Kirjoitan Hellaakosken hauesta myös paperisen lehden Runopysäkillä, mutta en malta olla jatkamatta täällä. On ihmeellistä, kuinka vuonna 1928 julkaistu runo on säilyttänyt voimansa. Kuva puussa laulavasta hauesta voisi aivan hyvin olla nykyrunoutta, siinä ei ole mitään vanhentunutta. Veikkaan, että tuo voiman säilyminen johtuu siitä, että kuva tuntuu syntyneen runoilijan alitajunnassa tai jossakin tiedostumattomassa. Siksi se on syvintä ihmisyyttä: sitä kerrosta meissä, jota mikään aikakausi trendeineen ei määritä, mutta jossa ovat samanaikaisesti läsnä kaikki ajat.

Runon voimaa rakentaa sekin, että siinä yhdistyvät realistinen luontokuvaus ja surrealistinen kuva. Ehkäpä puussa laulavasta hauesta ulottuu säie myös kansanrunouteen ja Kalevalaan, hauen leukaluusta veistettyyn kanteleeseen.
Runo muistuttaa meitä runoja kirjoittavia myös siitä, kuinka rikas ja aistivoimainen suomen kieli on. Minua puhuttelee erityisesti kohta, jossa Hellaakoski kuvailee hauen laulamista ihan konkreettisesti: ”kun aukoellen / luista suutaan / longotellen / leukaluutaan”. Noiden säkeiden myötä tulee halu nousta itsekin puun latvaan laulamaan ja longottelemaan runoja leukaluistaan. Ehkäpä viereisen kuusen latvassa ”kosteasta kodostaan” noussut hauki virittelisi virttään ja aamun kajo heijastuisi vielä sen märästä kyljestä. Siinäpä olisi runokohtaaminen, jonka muistaisin lopun ikäni!

Jos runon alkuosa kurottaakin kuusen latvaan, lopussa teema syvenee veden painon myötä. Kun hauki on aloittanut laulunsa, linnut hiljenevät ”kuin wetten paino / ois tullut yli / ja yksinäisyyden /kylmä syli.” Runossa on kiehtovaa liikettä korkealta puiden latvasta vedensyvään. Vertikaalinen liike onkin oiva keino jokaiselle kirjoittajalle rakentaa liikettä ja dynaamisuutta runoon!

Hellaakosken runo on luettavissa kokoelmassa Jääpeili (1928, Otava). Kun tuon kirjan avaa, voi jokainen meistä kuulla leukaluiden lyyristä longottelua ja yhtyä hauen lauluun!

Runonlaulantaan meidät kuljettavat tällä kertaa Risto Hedman runolla Kaikki tai ei mitään, Ritva Tuisku runolla Kyynelvirta ja Raimo Pasanen runolla Aurinko taivaan tikapuilla.

Runot

Kaikki tai ei mitään

Kesällä joskus tuntuu,
kuin aika vain jonnekin katoaa.
On vain tuuli lämmin, vihreys,
on vain hetkessä kesäinen vehreys.
Kesä, jatkumo keväiseen kauneuteen,
on kuin pitkä, tyytyväinen huokaus
sielun syvyyteen.

Kun ensimmäinen kasvu keväinen,
huominen tuo esiin kasvot keväimen.
Syttyy kauneus äkkiä kukoistamaan.
Silloin huomaa, syntyessä kasvun uuden tai ihmisen, kuinka lähellä
ajallisesti kaikki tai ei mitään
joskus on vaan.

Risto Hedman, Leppävesi

*

Kyynelvirta

Olin ahdistunut.
Suruharsooni jäin sidoksiin
vuosiksi useisiin.
Kun rakkaani viereltä
ikuiseen uneen pois otettiin.
Olin surusta turta,
ikävöin ja kaipasin.
Itkin, itkin ja itkin joka yö,
niin että tyynykin kastui surun kyyneliin.

Yritän jaksaa yksin tätä matkaa.
Rukoilen joka hetki,
pyydän korkeimman kättä.
Taivaan isältä ylhäältä sieltä,
saisin voimia matkaa yksin jatkaa.

Tapahtui ihme ja kumma,
kun valo auringon osasi luokseni tulla.
Viestit nuo monet arvokkaat,
joita en voinut odottaa.
Oli suuri yllätys niin,
että silmäni kostuivat ilon kyyneliin.

Näin valo auringon
antoi valoa ja voimaa elämään.
Suruharsoni harveni.
Kätken sydämeeni ne ihanat muistot
niistä yhteisistä vuosista,
joita elämä meille antoi.
Näin kyynelvirtani hälveni,
elämän ilo voitti.
Saan kiittää Taivaan Isää korkeimpaa,
hän pitää huolta lapsistaan.

Ritva Tuisku, Hanko

*

Aurinko taivaan tikapuilla

Silmuuntuvien omenapuiden oksat
kylpevät kevätsateessa.
Kurkiaurat kyntävät viileää taivaanlakea
pohjoista kohti.
Hetki kuoron esilaulajana kuin mieli linnulla,
joka siirtyy vuorollaan auransa kärkeen.
Sumun kieli lipoo kallion paljasta lakea.
Kolmen vasta-avautuneen lumikellon kumina
kiehtoo kevätsielua.

Tulevaisuudessa kenties yksityisellä taivaalla
ylikansoitettu kuu.
Huoltoyhtiön toimistopalvelun aikana
olisi eläkeläisetana juossut maratonin.
Tuoreella vedellä arpeutuu
aaltoon tuulen viiltämä haava.
Etäältä matkansa alkaneet laineet
haaksirikkoutuvat rantakallion kylkeen.
Jokivedellä pesty paitani talvehtii maalla
vanhan wieniläistuolin harteilla.
Sydän avustaa palkatta sielua.

Raimo Pasanen, Espoo

Palautteet

Risto Hedmanin runossa Kaikki tai ei mitään on vahva tunnelma. Siinä ikään kuin aika pysähtyy tai oikeastaan tiivistyy ja tihenee kesäntuntuun. ”On vain tuuli lämmin, vihreys, / on vain hetkessä kesäinen vehreys.” Kesän kokonaisvaltainen ja hyvää tekevä vaikutus kiteytyy ensimmäisen säkeistön viimeisissä säkeissä, joissa kesä vertautuu sielun syvyyteen ulottuvaan tyytyväiseen huokaukseen. Maisema ja ihmisen sisäinen maailma yhdistyvät hienosti. Runon kokija tuntuu sulautuvan pehmeästi kesän vihreyteen.

Runon toinen säkeistö näyttää, kuinka ”syttyy kauneus äkkiä kukoistamaan”. Luonnon kasvuvoima vertautuu ihmisen syntymään ja sitä kautta oikeastaan koko elämisen kaareen. Viimeiset säkeet syventävät runon ihmiselämän katoavaisuuteen ja siihen ”kuinka lähellä / ajallisesti kaikki tai ei mitään / joskus on vaan.”

Runon tunnelma on harmoninen. Säkeet pysäyttävät luontokokemuksen äärelle, mutta syvenevät hienosti myös ajan tematiikkaan, syntymään ja siihen, kuinka lähellä syntymä ja ei-mitään ovat toisiaan. Vaikuttava ja kauniisti lyyrinen runo!

*

Ritva Tuiskun runo Kyynelvirta kuljettaa surun äärelle. Se näyttää rakkaan ihmisen kuoleman ja sen, kuinka suru jatkuu vuosien ajan: ”Suruharsooni jäin sidoksiin / vuosiksi useisiin. / Kun rakkaani viereltä / ikuiseen uneen pois otettiin.” Suru konkretisoituu liikuttavasti öiseen itkuun ja tyynyn kastumiseen ”surun kyyneliin”.
Lohtua suruun ja yksinäiseen matkantekoon tuo rukous. ”Rukoilen joka hetki, pyydän korkeimman kättä”, kirjoittaa Tuisku ja näyttää kauniisti sen, kuinka usko voi kannatella silloin, kun omat voimat ovat vähissä.

Surun jälkeen valo saakin sijan runon kolmannessa säkeistössä. Runon puhuja iloitsee siitä, että aurinko ”osasi luokseni tulla” ja monet odottamattomat viestit saavat myös ilon kyyneleet virtaamaan. Viimeisessä säkeistössä suruharso harvenee ja surun läpi nousevat ihanat muistot. Runon lopetus on hyvin lohduttava, kun kyynelvirta hälvenee ja ilo ja kiitollisuus valtaavat mielen ja sydämen. Kaunis ja koskettava runo!

*

Raimo Pasasen runossa Aurinko taivaan tikapuilla on vahvaa ja lyyristä kevään ja kesän voimaa! Omenapuut silmuuntuvat ja ”kurkiaurat kyntävät viileää taivaanlakea / pohjoista kohti”. Runon kokija samaistuu maisemaan ja kevään tuloon ja saa hetkensä ”kuoron esilaulajana kuin mieli linnulla”. Erityisen puhutteleva on kuva vasta-avautuneista lumikelloista ja niiden kuminasta. Hentoihin kukkiin yhdistyy kiehtovasti voimakas ääni, ja näin myös näköaisti ja kuuloaisti saavat yhdistyä ja syntyy synestesiaa. Lumikellojen kumina ulottuu kevätsieluun asti.

Runon toinen säkeistö tuo keväisen kokemuksen rinnalle arkisen maailman kipupisteineen. Kontrasti on hieno ja voimakas. Voisiko jatkumo lumikellojen kuminasta ylikansoitettuun kuuhun olla kuitenkin yhtenäisempi? Ylikansoitettu kuu ja ajatus yksityisestä taivaasta on vaikuttava ja pelottava ajan kuva! Se muodostaa kiinnostavan jännitteen ensimmäisen säkeistön kaikkien ulottuvilla olevan luontokokemuksen kanssa.

Eläkeläisetanan maraton tuo runoon ripauksen huumoria ja sitä seuraa kauniisti lyyrinen ja koskettava säepari: ”Tuoreella vedellä arpeutuu / aaltoon tuulen viiltämä haava”.

Runon lopetus on vaikuttava. Voin aivan nähdä wieniläistuolin harteilla talvehtivan jokivedellä pestyn paidan. Kuvassa yhdistyvät kiinnostavasti veden ja maan elementit, kun paita on pesty jokivedellä ja se talvehtii maalla. Viimeinen säe tiivistää runon tematiikan ja inhimillisen kokemuksen olemassaolosta: ”sydän avustaa palkatta sielua”. Ruumiillinen ja sielullinen ovat kauniisti läsnä samanaikaisesti!

*

Runoja Runopysäkille voi lähettää osoitteeseen:
kristiina.wallin@tpnet.fi
Runoja julkaistaan painetussa Eläkeläinen-lehdessä ja Runopysäkki-verkkojutussa