Jäähyväisiä, jäätyväisiä

Tervetuloa lukemaan Eläkeläinen-lehdestä tutun Runopysäkki-palstan verkossa ilmestyvää jatko-osaa.

KRISTIINA WALLIN

Syyskuussa vuodenkierto on kohdassa, jossa on aika jättää jäähyväiset kesälle. Kesäkuussa oli myös toisenlaisten jäähyväisten aika, kun kuulimme suru-uutisen runoilija Eeva Kilven (1928-2026) kuolemasta. Kilpi kirjoitti aina luontoa arvostaen niin, että hänen sanansa tuntuvat useinkin olevan osa luontoa. Hän näyttää monilajisuuden arkisesti havainnoiden. Kasvit ja eläimet ovat kanssaeläjiä, kuten vaikkapa kokoelmasta Terveisin (1976, WSOY) poimituissa säkeissä: ”Huono tie ja pitkä heinä, / polulla rupikonnat, omat ruppanani, / vartioimassa pihaa. / Kivijalassa valppaina kyyt, / toinen musta, toinen vihertävä, / portailla avuliaat nokkoset.”

Toisinaan luontokuvaston kautta kuvastuu paitsi rakkaus luontoon myös ihmisten välinen rakkaus. Nämäkin säkeet kokoelmasta Terveisin: ”Meidän rakastaessamme heinä kasvoi nilkoista / lanteita hipomaan, / koiranputki olkapäitten ympärille, / polku syveni pois.”

Jäähyväisistä on lyhyt matka jäätyväisiin, vain yhden kirjaimen ero. ”Jäätyväisiä” tuo sekin sanana mieleen syksyn ja ensimmäiset pakkasyöt, mutta muistuttaa myös runoilija Katja Seudun vuonna 2019 ilmestyneestä kokoelmasta Jäätyväinen (WSOY). Seutukin kirjoittaa luonnosta ja luonnon vahva läsnäolo on voimallinen osa hänen runouttaan. Seudun runous on planetaarista ja sitä lävistää huoli ilmastonmuutoksesta: ”lapsi menee rikki, poikanen menee rikki, taimi / menee, metsä ilmakehä menee”. 

Luonnon läsnäolo tuntuu myös tällä palstalla, erityisesti Risto Hedmanin runossa Täytti syksy ajatukset ja Helena Koposen runossa Vanha kalamies, joka luotaa lisäksi vanhenemisen tematiikkaa. Keskiössä vanhuus on puolestaan Erkki V. Laakson runossa Hauras.

Runot

Täytti syksy ajatukset

Ikkunaan katselen, se antaa etelään.
Tyhjää äärellä tyhjän, kunnes ajatuksiin asetun, niiden tunnen selkenevän.

Pilvet ei virka mitään, ne kantaa 
syksyä selässään, ei ole toimeton 
tuuli syksyinen, se puunlehtiä 
kerää suunnasta etelän.
Pitkä aika odottaa, mieli lempeästi 
ajatuksiin ahtaa, odottaa, että 
syksy väreihin leimahtaa.

RISTO HEDMAN, LEPPÄVESI

*

Hauras

Vanhana onkin hauras,
usein itse tajuamatta.
Ennen aikojaan on haudassa
elellessään vain varomatta.
Pitäisi muistaa rajoitukset
jotka tulevat vanhemmiten.
Vakavasti ottaa varoitukset,
kauan eläen siten.

Moni vanhetessaan viisastuu,
varautuen ikänsä haasteisiin.
Jotkut taasen lannistuu
kompastellen ajan esteisiin
Jotenkin kuin vähitellen
annettava vanhana periksi.
Itseään säästäen hellitellen:
pitkän elämisen niksi.

ERKKI V. LAAKSO, ALAVUS

*

Vanha kalamies

Hän verkkaisesti rantaan astelee
ja nitropurkin kantta hyväilee.
On siinä turva yksinäisen miehen
joka vuosikymmenet kulkenut tämän tien.

Hän muistaa kuinka isä aikoinaan
ohjasi hänen kulkuaan.
Oli isän käsi voimakas
ja askel vakaa siinä rinnalla.

Hän muistaa kuinka omaa poikaansa
hän ohjasi tällä rantapolulla.
Oli heillä matopurkki yhteinen
ja onget rantasaunan kupeella.

Hän muistoihinsa syviin vaipunut
kun ongen veteen heittää nyt.
On taito sama vielä tallella
minkä aikoinansa isä opetti.

Jo nykii – siima tiukkenee
ja nitro kielen alla liukenee.
Hän kalan narraa ylös haaviinsa
vain lokki yhtyy hänen onneensa.

HELENA KOPONEN, VARKAUS

Palautteet

Risto Hedmanin runo Täytti syksy ajatukset kuljettaa meitä syksyyn.  Vuodenaika pysäyttää ikkunan ääreen ja selkeyttää ajatukset. Huoneen sisätila, runon puhujan sisäiset ajatukset ja ulkona avautuva maisema asettuvat yhteyteen toistensa kanssa. Runon tunnelma on seesteinen ja säkeet huokuvat hiljaisuutta: ”Pilvet ei virka mitään, ne kantaa / syksyä selässään”.  Tuuli puolestaan näyttäytyy dynaamisena tekijänä, kun ”se puunlehtiä / kerää suunnasta etelän”.  Runon kokeva minä odottaa rauhallisena, että ”syksy väreihin leimahtaa”. Runo välittää kauniisti syksyn tunnelman ja näyttää ikkunan ääreen ja ajatuksiinsa pysähtyneen ihmisen levollisesti. Runo etenee sointuisasti. Rytmi ja tunnelma tukevat toisiaan. Kokonaisuus on ehjä ja harmoninen.

Erkki V. Laakson runo Hauras puhuu vanhenemisesta. Runo on varmasti monelle samaistuttava ja se välittää yhteisen kokemuksen siitä, kuinka omat ruumiinrajoitukset on otettava huomioon, kun ikä tuo mukanaan fyysisiä muutoksia. Runossa on mukana vaaran tuntu: ”Ennen aikojaan on haudassa / elellessään vain varomatta”. Runo puhuu myös siitä, ettei vanhenemisen mukanaan tuomaa haurautta välttämättä aina itse huomaa. Tai ehkä sitä ei tule ajatelleeksi ennen kuin jokin arkinen hankaluus muistuttaa asiasta. Runo näyttää viehättävästi viisastumisen kykynä varautua iän tuomiin haasteisiin. Lopussa Laakso antaa vielä hyvän ohjeen ”Itseään säästäen hellitellen: / pitkän elämisen niksi.” Siinä vinkkiä meille kaikille!

Helena Koponen näyttää runossaan Vanha kalamies sukupolvien ketjuuntumisen. Runon puhujan vanhuus näkyy esimerkiksi siinä, että hän kuljettaa nitropurkkia mukanaan. Pieni konkreettinen yksityiskohta kertoo paljosta: iästä toki, mutta myös sydämen hauraudesta. Liikuttavasti Koponen näyttää miehen yksinäisyyden. Kun vierellä ei ole kanssakulkijaa, sydänlääke tuo turvan. Konkreettista kanssakulkijaa ei tosiaan ole, mutta muistot kulkevat rinnalla. ”Hän muistaa kuinka isä aikoinaan / ohjasi hänen kulkuaan.” Muisti ulottuu myös omaan poikaan, jonka kanssa ”Oli heillä matopurkki yhteinen / ja onget rantasaunan kupeella.” Vaikka mies on yksin, muistot ovat hänen seuranaan, kannattelevana voimana on yhteinen kokemus sekä oman isän että pojan kanssa. Runo näyttää hienosti muistojen merkityksen! Eikä mies kuitenkaan aivan yksin ole, sillä kalan tarttuessa onkeen, ”lokki yhtyy hänen onneensa.”

Runoja Runopysäkille voi lähettää osoitteeseen:
kristiina.wallin@tpnet.fi
Runoja julkaistaan paperisessa Eläkeläinen-lehdessä ja Runopysäkki-verkkojutussa