Aikuistumisriittejä ja luokkakipuja

Riina Tanskasen taidokkaat sarjakuvat risteilevät talouden ja tunteiden ristitulessa. ”Tympeiden tyttöjensä” välityksellä hän paneutuu terävästi yhteiskunnallisiin epäkohtiin – niihin, jotka koskevat meitä kaikkia, eläkeläisiäkin.

Teksti: SISKOTUULIKKI TOIJONEN
Kuvat: ANNINA MANNILA

Karjalaismurre ja naurunremakka kaikaavat upean, linnamaisen kartanon tornissa, kun Riina Tanskanen kertoilee lähes tähtiin kirjoitetun taiteellisen uransa vaiheista.

Välillä hän vakavoituu, kun puhe kääntyy kaikkialla vaanivaan kapitalismiin, ilmastomuutokseen, uusliberalismiin, nykyhallituksemme kurjistavaan leikkauspolitiikkaan ja muihin aikamme vitsauksiin.

Moneen kertaan palkitulla ja arvostetulla kuvataitelijalla on ollut onni saada työhuone Tampereen Hatanpäällä sijaitsevasta pankkiiri Idmanin huvilasta. Ettei vaan talousrikoksista – ehkä syyttömänä – tuomitun Idmanin haamu hiippailisi ihmettelemässä, kuinka hänen huvilassaan talouteen pureudutaan nykyään sarjakuvien myötä.

Riina Tanskasen esikoisalbumi Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä pureutui tyttöyteen kohdistuvien yhteiskunnallisten odotusten paineisiin, toinen kokoelma Tympeät tytöt – Luokkakipuja on väkevästi uusliberalismia ja sukupuolten välistä epätasa-arvoa kritisoiva teos. Tanskanen luottaa lukijoihinsa ja iskee rohkeasti vaikeidenkin asioiden kimppuun hulvattomissa tarinoissaan.

Mutta miten vuonna 1998 syntyneestä imatralaistytöstä on kehkeytynyt jo kansainvälistäkin mainetta kartuttanut mestarillinen kuvataiteilija, sarjakuvapiirtäjä, kirjailija ja teräväsanainen yhteiskuntakriitikko? Kaikkien aikojen nuorempana suomalaistaitelijana hän on saanut muun muassa tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon ja suomalaisen kirjallisuuden vientiä ulkomaille edistävän Aamulehden Tulenkantaja-palkinnon. Tänä keväänä hän sai Yleisen Lehtimiesliiton journalistipalkinnon, eikä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkintotilaisuudessa hänelle ojennettu ruusukaan ole tätä haastattelua tehtäessä vielä kuihtunut.

– Toisen sarjakuva-albumini jälkeen olen pysähtynyt miettimään, mitä oikein olen tehnyt ansaitakseni tämän suitsutuksen. Ihmetellyt, kuinka hienosti kaikki on sujunut, niin ettei oikein tahdo vauhdissa pysyä.

Tanskanen sanoo antaneensa taiteelliselle työlle kaikkensa, ”lähes pakkomielteisesti”.

– Olen aina haaveillut, että voisin piirtää ja kirjoittaa työkseni ja nyt se on totta!

Riina Tanskasen teokset kurkottavat tyttöyden ja talouden risteyskohtiin haastaen virallista talouspuhetta piirtämällä esiin sen elämän, jota todella eletään.

– Yritän työssäni ennen muuta etsiä uusia reittejä myös tiedon luo. Yhdistää tutkitun tiedon siihen näkymättömään tietoon, jota jokainen ihminen eläessään kerää. Liikun korkeasta matalaan, antiikin filosofeista 2000-luvun popkulttuuriin, livahtaen talousteorioista tyttöjen huoneisiin.

Tanskanen on halunnut kirjoittaa niistä, kipeistäkin asioita, joita nuoret tytöt kantavat. Mutta eivät vain tytöt. Hänen viestinsä on sukupuoletonta, universaaliakin. Tyttöjensä välityksellä hän paneutuu terävästi yhteiskunnallisiin epäkohtiin – niihin, jotka koskevat meitä kaikkia, eläkeläisiäkin.

Albumien karnevalistisessa, taiten piirretyssä kuvastossa toiveikkaat ”tympeät tytöt” törmäilevät tuon tuostakin yhteiskunnan syrjiviin, sukupuolittuneisiin ja hyvinvointia rapauttaviin rakenteisiin, joiden olemassaoloa ei nykypäivänä haluttaisi myöntää. Tanskanen pohtii teoksissaan laajasti myös taloudellista epätasa-arvoa, sitä, mikä on kenenkin paikka modernissa luokkayhteiskunnassa.

– Hallitukset toisensa jälkeen suistavat talouden, ihmiset ja ylipäätään elämän yhä syvemmälle ahdinkoon. Romuttavat pala palalta maailmaa, jossa olisi tärkeää pitää kaikista huolta.

Hyvällä Tanskanen ei katso sitäkään, että meille kerrotaan matalilla, viisaiden ihmisten äänillä, että suurimmat uhat tulevat jostain muualta, rajojemme ulkopuolelta.

– Niihin varaudutaan ostamalla hävittäjiä ja tiukentamalla maahanmuuttolakeja. Samaan aikaan leikataan pois hoivaa, lakkautetaan turvakoteja, rapautetaan yhdenvertaisuutta ja kurjistetaan kulttuuria: kirjallisuutta ja lukutaitoa, unohdetaan pienen kielemme arvo, jonka ainoita vaalijoita tässä maailmassa olemme me.

– Leikkausten liipaisimella ovat niin ikään teatterit, orkesterit, elävä luonto, yhteisöllisyys, mielenterveys, ymmärrys historiasta ja nuorten tulevaisuudesta – ja kaikki tämä tehdään kevyesti, ikään kuin ohimennen.

”Niin kauas kuin voimme nähdä kaikki on tuhoutumassa. Emmekä me osaa nähdä kovin kauas. Siis kaiken sen, josta vanhemmat sukupolvet olivat kerran niin ylpeitä. Seuraamme ruuduiltamme reaaliajassa ympäristötuhoa, imperialistista suurvaltapolitiikkaa, demokratioiden romahtamista, sotia, kansanmurhia, pandemioita ja sitä kuinka vanhat luokkakaverimme luisuvat kohti äärioikeistoa.” Nämä väkevät sanat Tanskanen lausui kuulijat kyyneliin saaneessa kiitospuheessaan saadessaan Tulenkantaja-palkinnon.

Tanskasessa itsessään on aimo annos tympeää tyttöä, mutta myös sensuellia sulokkuutta, lempeyttäkin, purevaa yhteiskunnallista tiedostavuutta ja oikeudenmukaisuuden eetosta.

– Teokseni eivät ole autofiktiota, mutta hahmoissani on paljon omia tunteitani. Hahmot eivät sinänsä ole niin tärkeitä, tärkeintä on se yhteiskunnallinen viesti, jota haluan tytönhupakoiden myötä välittää. Uskon sen tympeiden tyttöjen, taiteeni välityksellä olevan voimakkaampaa, kuin saarnaava, alleviivaava teksti.

Uusliberalismia ja sukupuolten välistä epätasa-arvoa kritisoivan Tympeät tytöt – Luokkakipuja -albumin nimikkosarjakuva käsittelee päähenkilön muuttoa pienestä kylästä suureen kaupunkiin opiskelemaan. Koskettavasti tarina kertoo myös surusta ja rakkaudesta hitaampaa elämää kohtaan. Tyttö potee haamukipua aiemmasta elämästään ja pelkää olevansa vääränlainen isossa kaupungissa opiskelukavereidensa seurassa, tekee niin sanotun luokkaretken. Tämä ei kuitenkaan ole Tanskasen henkilökohtainen tarina, vaikka hän tunteekin sympatiaa tuota tyttöä kohtaan.

– Oma luokkahyppyni liittyy ensisijaisesti taiteelliseen työhöni. En tuntenut ketään ammatikseen taidetta tekevää ennen Tampereelle tuloani. Tottuminen ajatukseen, että taide on vakavasti otettavaa työtä, jolla voi ansaita elantonsa on ollut kova pala purtavaksi.

Tanskanen hakeutui opiskelemaan Tampereen yliopistoon kirjallisuutta. Taideyliopiston kynnys tuntui liian korkealta. Edelleenkin hänellä on vahva sisäinen ristiriita suhteessa taiteelliseen lahjakkuuteensa. Itsekritiikistä, peloista ja huonommuudentunteista huolimatta Tanskanen antaa nykyään mennä, piirtää ja kirjoittaa sarjakuvia lähes vimmaisesti. Parhaimmillaanhan pelko on hänelle voimavara, syvällinen tunne, johon pitäisi vain tutustua paremmin.

Talouden ja tunteiden yhteen kietoutumista Tanskasen teoksissa käsitellään monelta kantilta. Talouden kieli on vallan kieli, joka määrittää paitsi taloudellisen keskustelun, myös elämän reunaehdot. Sen näennäisen neutraalit numerot peittävät alleen arkisen kauhun, näkymättömän talouden, joka on kiinni muun muassa tympeiden tyttöjen helmoissa ja hermostoissa

Tanskanen on työstänyt myös Kapitalismin suuri illuusio -teoksen yhdessä puolisonsa Samu Kuoppalan kanssa. Kapitalismi askarruttaa ja suivaannuttaa pariskuntaa alati.

– Kapitalismi on talousjärjestelmä, jossa elämme, mutta se on paljon enemmän ympäröiden meitä kaikkialla: kulttuurissa, ihmissuhteissa, ihmiskuvassa ja ajankäytössä. Oikeastaan ei pitäisi puhua kapitalismista vaan markkinataloudesta. Nämä kaksi asiaa sekoittuvat yleisessä keskustelussa. Kapitalismi on markkinatalouden vääristymä. Niissä on samoja elementtejä. Puhuttaessa vaikka kasvusta, jonka tavoittelussa asiat ovat aivan vinksallaan. Eihän kyse ole kysynnästä ja tarjonnasta millään tavalla. Koko systeemi perustuu tarpeettomien tarpeiden luomiseen.

– Meille luodaan aivan järkyttävällä volyymilla tarpeita, joita emme tarvitse. Tavarat, joita meille kaupitellaan, eivät edes toimi, vaan menevät usein rikki. Niitä valmistetaan järjettömän epäekologisissa oloissa. Kaikki tähtää pääomien kasvattamiseen ja voittoihin, jotka valuvat hyvin pienelle pääomaomistajien joukolle, joka ei hyödynnä juurikaan yhteiskunnan kokonaiskehitystä.

Asiat, jotka elämässämme ovat kaikkein merkityksellisimpiä ovat Tanskasen mukaan tässä järjestelmässä halveksutuimpia: vanhusten hoiva, yhteisöllisyys, ystävät, perhe. Ja tunteet. Se että voimme liikuttua ja pysähtyä meille merkityksellisten asioiden äärelle.

Luokkakipuja -teoksen ytimessä on nykyhetken suuri ristiriita: tavoittelemme jatkuvaa kasvua, vaikka kaikella on rajansa, luonnosta puhumattakaan. Todellisia jatkuvan kasvun mahdollisuuksia Tanskanen näkee taiteessa ja kulttuurissa.

– Kieli, lukutaito, sivistys ja tieto kytkeytyvät mitä suurimmissa määrin valtaan. Jos olisimme vähääkään kiinnostuneita vallan demokraattisesta jakautumisesta, meidän tulisi ottaa äärimmäisen vakavasti kysymykset siitä, keillä on enää varaa sivistykseen? Keillä on oikeus tietoon?

Kyytiä Tanskaselta saa myös uusliberalismi, joka lähtee atomisoiduista yksilöistä, jotka ajattelevat vain omaa etuaan. Tässä ajattelussa yhteiskuntaa ja historiaa ei ole, eikä minkäänlaista nöyryyttä elämän edessä.

Tanskasen albumeissa on kiinnostavaa ristisriitaisuutta hahmojen söpöyden ja tiukan yhteiskunnallisen kritiikin välillä.

– Minua on aina kiehtonut tietty ristiriitaisuus, itsekin olen täysin ristiriitainen henkilö, Tanskanen hekottaa.

– Haluan tutkia sitä, kuinka värikkään, vaaleanpunaisen söpöyden pinnan alta löytyy ihminen kaikkine ristiriitoineen ja tuskineen. Aivan tavanomaistahan ei ole yhdistää tyttöyttä ja taloutta. Haluan kuitenkin korostaa sitä, että talous kuuluu aivan kaikille, ei vain pukumiesten piireihin. Mehän kaikki elämme tässä yhteiskunnassa samanlaisten taloudellisten paineiden alla. Toivon, että tämä epätavallisempi tulokulma taloussuhteeseen voisi jollain tavoin niksauttaa ajattelemaan, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.

Eläkeläiset ja vanhukset ylipäätään ovat hekin Tanskasen sydämen syrjimmäisiä. Hän ei pidä lainkaan mahdottomana jossain vaiheessa katseen kääntämistä taiteessaan myös vanhuuteen, eläkeläisten asemaan ja heidän elämänviisauteensa. Tai vaikkapa siihen kuinka eräänlainen sukupolvisopimus on rikottu. Kuinka eläkeläiset nähdään vain taloudellisena rasitteena. Onhan eläkeläisiin suhtautuminen eräänlaista rasismia.

– Minua kauhistuttaa se, millaisessa tilassa hoiva ja vanhusten palvelut nykyään ovat, se sektori, josta aina ja aina vaan voidaan leikata. Tilannehan on järkyttävä. Ihmiset jätetään yksin kotiin vakavien sairauksien kanssa ja omaishoitajat ovat tyystin loppuun palaneita, ja tästäkin vain pitäisi leikata isosti.

– Hirvittää millaisessa jamassa olemme, kun oma sukupolveni on vanha ja hoivan tarpeessa. Eläkeläisiä kohdellaan vain tuottamattomana menoeränä, ajattelematta, millainen rikkaus vanhemmissa ihmisissä piilee. Elämänkokemuksella ei taloudellista hyötyä tavoittelevassa yhteiskunnassamme nähdä arvoa.

Yksinäisessä someajassamme opitaan pienestä asti siihen, että yksin täytyy pärjätä ja menestyä. Käsite julma optimismi kuvaa hyvin sitä, että meiltä odotetaan tässä talousjärjestelmässä kykyä ongelmien selättämiseen yksilöinä sen sijaan, että muutettaisiin rakenteita, joista pahoinvointi ja epätasa-arvo kumpuavat, Tanskanen pohtii.

– Toivoisin paljon enemmän lempeyttä itseäni ja muita kohtaan. Ja rakkautta, voimavaroista suurinta. Naivisti uskon, että rakkauden myötä, kun raivataan tie ihon alle ja sydämeen, voidaan muuttaa maailmaa.

Tanskanen muistuttaa, että pohjimmiltaan yhteiskunnat ovat meidän ihmisten rakennelmia, jotka voimme rakentaa ne myös toisin.

– Että kaikista kauhuista huolimatta huomaisimme, kuinka elämä on täynnä toivon laikkuja, iloakin: kevät puskee uusia nuppuja, osa linnuista palaa takaisin, joku kirjoittaa yhä lauluja, läheiset tuovat sairaspetiin soppaa, ihmiset rakastuvat ja yhteisöt kannattelevat toisiaan. Ja vaikka kuinka hehkuttaisimme yksilöllisiä menestystarinoita, ei meillä ole koskaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin riippua toisissamme. Sehän on elossa olemisen ydin.

Kuka?

Riina Tanskanen

• Sarjakuvataiteilija ja yhteiskuntakriitikko
• s. 1998 Imatralla. Asuu Tampereella.
• HuK, Tampereen yliopisto, 2021.
• Työskentelee pääasiassa Tympeät Tytöt -taideprojektissaan.
• Tympeät Tytöt (Grumpy Girls) on kapinaprojekti yhteiskuntamme ahtaita rakenteita ja hiljaisuuden kulttuuria vastaan.
• Millenniaalien jälkeisen online-median Vita Nuovan perustaja ja johtaja.
• Teoksia: Kapitalismin suuri illuusio yhdessä Samu Kuopan kanssa (Into 2023) ja Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä (Into 2021) ja Tympeät tytöt – Luokkakipuja (Into 2025).
• Instagramissa @tympeattytot, yli 66 000 seuraajaa.
• Rakastaa taidetta, keskusteluja, kirjoja, outoja komboja, päiväkahveja ja kevättä.