Kilometritehtaan varjossa

RAIJA WESTERGÅRD

Kuten arvelinkin, blogini ajoittaisen toimimattomuuden syynä on päivitys, joka sulkee blogialustani aina silloin tällöin muutamiksi päiviksi. Mutta ei mitään hätää, ja koska ihan kirjoittamatta ei tarvitse olla, koska blogiani julkaistaan myös täällä. 

No niin, mitähän tänään kirjoittaisin muuta kuin syksyn harmaudesta, eikä siitäkään ole liioin mitään kirjoitettavaa. Kausivaloja voi jo viritellä torjumaan tätä kaamosta, joka vaan pimenemistään pimenee. Toki me ollaan tähän totuttu, mutta silti jatkuva harmaus vaan väsyttää enimmäkseen.

Liikunta tietysti pitää vireänä ja joku kiva tekeminen helpottaa pimeinä päivinä. Mutta aina ei viitsisi tehdä esimerkiksi käsityötä. Mööbeliseeraaminen (sisustaminen, huonekalujen siirtäminen) on myös joskus paikallaan, jos jaksaa, jos viitsii tarttua toimeen… Pitää miettiä, mutta ensin on keitettävä teetä.

Noista murresanoista tulikin mieleeni kielen rikkaus ja vivahteet, joita suomenkielessä on runsaasti. Meidän pitäisi puhua enemmän omaa murrettamme, sitä ensimmäistä äidinkieltämme, jota olemme lapsena oppineet puhumaan. Eikö juuri se kieli ole sydäntä ja sielua lähinnä ja juuri sillä kielellä osaamme ilmaista itseämme kaikista parhaiten?

Kirjoitettuna murre ei ainakaan minun mielestäni avaudu oikealla tavalla ja tuskin itse edes osaisin kirjoittaa omalla kielelläni muuta kuin jonkun sanan mausteeksi. Kirjailija Heli Laaksonen on asia erikseen, häneltä murre soveltuu hyvin sekä puhuttuna että kirjoitettuna: ”Olen sinitulkku ja punatiaine ko lähren sun tykkö kotti. Houkutit munt jäämä viäl hetkeks, siks ajaks vaan ko teevesi kiahu. Laitit hellan ykkösel”. (Heli Laaksonen. Tervessi peippometäst! runo teoksesta Peippo vei (2011).

Vielä tähän loppuun on ihmeteltävä sotealueiden talousahdinkoa. Tai eihän siinä oikeastaan mitään ihmeteltävää ole, siellä lienee palkattu päällikköä päällikön päälle ja kovilla kuukausipalkoilla. Ei todellakaan mikään ihme, että talous sakkaa. Ja sitten suljetaan hoivalaitoksia ennemmin kuin irtisanotaan johtajia ja päälliköitä?

En ymmärrä sitäkään, että millä meriiteillä siellä ylipäätään on monista tullut edes päällikkö tai johtaja, mutta paljon heitä on suhteutettuna hoitaviin käsipareihin esimerkiksi vanhusten hoivassa. Jos olisin diktaattori, pistäisin ainakin johtoportaan uusiksi ja turhat päälliköt – ellei suoraan ns. kilometritehtaalle – niin ainakin hoitotyöhön, koska siellä heitä tarvitaan juuri nyt ja vielä enemmän tulevaisuudessa.

Raija Westergård kirjoittaa blogissaan aikamme ilmiöistä sekä ihmisen kerrostuneesta ajasta, ikääntymisestä ja monista merkityksellisistä kohtaamisista iltapäivän auringossa.