Iltapäivän auringossa -blogi: Auringon aika, tarinoiden taika

Tällaisena aurinkoisena aamuna ajatukset ovat jo väistämättä keväässä ja kesässä. Ja pientä kevätpuuhaa onkin jo tiedossa eli pelargonioiden latvominen ja juurruttaminen. Vielä lienee aikaista, mutta lähiviikkoina kuitenkin. Pelargoniat ovat suhteellisen hyvin selviytyneet talvesta, ovat nimittäin tuolla puoliviileän autotallirakennuksen ikkunalla ja kastelen talvikaudella niukasti. Aina niistä joku kuolee talven mittaan, mutta useimmat selviytyvät ja se on pääasia.

Olen muuten kirjoittanut tätä blogiani vuosien mittaan eri nimikkeellä, mutta pääosassa on ollut aurinko: Aurinkorinteen blogi (jonka silloinen työnantaja lopetti), Auringon asema (joka loppui alustan muuttuessa maksulliseksi) ja nyt tämä viimeisin, joka on saanut olla aika pitkään suhteellisen vakaana ja muuttumattomana. Toisinaan toki tulee pieniä päivitykseen liittyviä katkoja, mutta pääasiassa tämä toimii hienosti riippumatta, etten todellakaan ole mikään haka näissä tietotekniikan kuvioissa.

Tänään vietetään saamelaisten kansallispäivää. Päivä on liputuspäivä, vaikka meillä ei ole yleensä lippua vedetty salkoon. Mutta niin voisi kyllä tehdä, koska minunkin dna:ssani on muutama prosentti saamelaisuutta, kuten varmasti monissa suomalaisissa. Asumme (vielä toistaiseksi) kylässä, jonka nimi perustuu ikivanhaan legendaan näiden seutujen asutushistoriassa. Voin sen tässä kertoa lyhyesti:

Kun noin 12 000 vuotta sitten mannerjäätikkö alkoi vähitellen sulamaan ja ensimmäiset ihmiset tulivat seudulle hirvieläinten perästä, Siuron/Linnavuoren kallioilla muuan heimopäällikkö oli metsästämässä jousella ja nuolella. Tuolloin pukeuduttiin eläinten nahkoihin ja päällikkö havaitsi liikettä alhaalla vesirajassa ja viritti jousensa. Nuoli osui kuolettavasti kohteeseensa, mutta riistaeläimen sijasta nuoli oli lävistänyt päällikön oman pojan pienen ruumiin. Kerrotaan, että heimopäällikön kyynelistä syntyi Siuronkoski. Siuro tarkoittaa saameksi surua.

No niin, uskokoon ken tahtoo, mutta Siuronkosken legendaa on näillä seuduin kerrottu kauan ja ainakin itse haluan jollain tapaa uskoa siihen. Vaikka saamelaiset ovat ajat sitten siirtyneet pohjoisemmaksi, paikkojen nimet ovat jääneet – ja tarinat, joissa totuus saattaa olla todellakin tarua ihmeellisempi.

Raija Westergård kirjoittaa blogissaan aikamme ilmiöistä sekä ihmisen kerrostuneesta ajasta, ikääntymisestä ja monista merkityksellisistä kohtaamisista iltapäivän auringossa.