Iltapäivän auringossa -blogi: Epämotivaation aikaa

RAIJA WESTERGÅRD

Luin tänään aamusella Taloussanomista mielenkiintoisen artikkelin suomalaisesta työelämästä. Vaikka itse en ole enää kenenkään leivissä, asia kiinnostaa silti. Tässä jutussa eteläsuomalainen Markus kertoo tarinaa siitä, miten moni asia on todellakin pahasti pielessä ja työmotivaatio monella hukassa: ”Titteleitä on joka lähtöön ja johtajia liikaa. HR on käytännössä täysin turha ja nämä korkeasti koulutetut tekevät yksinkertaisista asioista monimutkaisia. Näin tapetaan työmotivaatio. Elävänä esimerkki on yritys, jossa olin töissä. Siellä oli kolmesataa myyjää ja saman verran erilaisia johtajia, jotka eivät käytännössä tehneet yhtään mitään”.

Markus oli yksi yli kahdestatuhannesta Ilta-Sanomien työmotivaatiota koskevaan kyselyyn vastanneesta. Hän esiintyy jutussa nimimerkillä, mikä on ymmärrettävää hänen tulevien työmahdollisuuksien kannalta. Markus ei siis ole mielipiteineen yksin: ”Epämotivaatio aiheutetaan usein työpaikalla. Pöllöys ja simputtaminen eivät istu varsinkaan nuoremmalle sukupolvelle, ja mielestäni se on hyvä asia”.

Omalla työurallani työskentelin aiemmin teollisuudessa ja viimeksi ikäihmisille suunnatussa kulttuurisosiaalityössä. Ihan 10 pistettä en antaisi yhdellekään työpaikalleni, enkä tarkoita nyt asiakkaita enkä myöskään työolosuhteita sinällään.

Yleensä kitka, jos sellainen on syntyäkseen, muovaantuu työkaverien kesken ja siihen on varsinkin naisvaltaisilla aloilla monia syitä: esimerkiksi kuppikuntia, jotka viettävät myös vapaa-aikaansa keskenään. He ovat yleensä suunnilleen samaa ikäluokkaa, omaavat samanlaisen arvomaailman, pitävät samoista asioista jne. Näin työpaikalle syntyy vähitellen ikään kuin kastijako, ”joka ei kuulu meihin on meitä vastaan” -ajattelu, joka puolestaan lisää juonittelua, syrjintää, takanapuhumista, juoruilua, poissulkemista. Kuulostaako tutulta?

Esihenkilöt (päälliköt) ovat todellakin tärkeässä asemassa, jos ei satu olemaan niin ”munaton”, että menee em. kuppikuntiin mukaan. Tästä nimittäin on ihan omakohtaista kokemusta. Onneksi ihan viime aikoina on kiinnitetty työnjohtoon ja esihenkilötyöhön huomiota, koska korjattavaa on siellä runsaasti: ”Ennen kuin syytetään työntekijöitä huonosta motivaatiosta kannattaa myös tarkastella omaa työkulttuuria sekä johtamistapoja kriittisesti. Syy saattaa löytyä sieltä. Jos perehdytys on huonoa, ilmapiiri tulehtunut, tauot tai työvuorot eivät pidä ja päälle vielä palkkauskin on tes-minimi, niin kuka viitsii omaa työuraa sellaiseen edes rakentaa”?

Tärkeää muuten on, kenestä ja millä perusteella päällikkö valitaan ja mistä hänet on tehty. Tästä tulee mieleeni yksi takavuosien (1980-luvulla) sketsi otsikoltaan ”Saarna”, jonka esitti Heikki Kinnunen. Olisin liittänyt sketsin tähän, mutta löysin vain äänettömän version, mutta jos joku sen löytää (ehkä googlettamalla) suosittelen katsomaan ja kuuntelemaan. Varmasti moni tuntee tai on tuntenut juuri tällaisia päälliköitä. Minä ainakin olen.

Raija Westergård kirjoittaa blogissaan aikamme ilmiöistä sekä ihmisen kerrostuneesta ajasta, ikääntymisestä ja monista merkityksellisistä kohtaamisista iltapäivän auringossa.