Tyhjän tuolin olemuksesta

Tuoli tai penkki vailla istujaa (kuvassa) tuo mieleen monenlaisia muistikuvia elämän varrelta. Ensimmäisenä haluan mainita äitini (1926-2019), jonka kuoleman jälkeen keittiön tuoli ja varsinkin keinutuoli puhutteli minua pitkään liikahtamattomalla tyhjyydellä ja hiljaisuudella.

Tuo hiljaisuus kesti aikansa, mutta sitten oli vaihdettava huonekalujen paikkaa eli mööbeliseerata tila uudelleen. Nykyisin tykkään istua äitini keinutuolissa ja tuijottaa ikkunasta avautuvaa jokimaisemaa (ellen tee käsityötä). Toki edelleen teen myös surutyötä, tottakai, mutta nykyisin – vuosien jälkeen – se on muuttanut muotoaan valoisampaan suuntaan. Meillä kaikilla elollisilla kun on aika syntyä ja aika kuolla, ja siksi meidän on vaan sopeuduttava kaiken katoavaisuuteen. Onneksi muistot jäävät.

Palaan taas hetkeksi työmenneisyyteeni (vanhustyöhön) sen verran, että kun hoivakodissa asiakas kuoli, hänen paikalleen ruokailutilassa sytytettiin kynttilä. Ja tyhjä tuoli puhutteli taas omalla tavallaan samoin kuin huoneensa, jonne toki heti lähipäivinä muutti uusi asukas. Ja näin elämän kiertokulku jatkui, kuten sen on aina jatkuttava.

Nyt kun tuli ajatuksiin vanhusten huoneet ja asuminen yleensä, miten ihmeessä ja millä järjellä tänä päivänä lakkautetaan vanhusten hoivakoteja? Viimeisin esimerkki tästä läheltä eli Viljakkalan (nykyisin osa Ylöjärveä) Elokaari lopetetaan kokonaan. Vanhukset ja hoitajat sijoitetaan kätevästi lähiympäristön vastaaviin paikkoihin. Niin, en tiedä miten kätevästi se oikeasti tapahtuu, mutta päälliköiden mukaan näin kuitenkin on mietitty. Taas tulee mieleeni takavuosien hulvaton sketsi ”Saarna” (Heikki Kinnunen) päälliköiden synnystä. Olen vahvasti samaa mieltä sketsin kirjoittajan kanssa!

Järjen käyttö olisi todellakin tarpeen ja nyt näyttää siltä, että esimerkiksi sotealueita on ehdottomasti liikaa. Ja millaisilla palkoilla johtajat ja päälliköt siellä papereita kääntelevät (tai tuijottavat läppärin ruutua) suhteessa esimerkiksi varsin matalapalkkaisiin hoitajiin ja muihin apukäsiin, joita vanhustyössä aina tarvitaan? ”Poikani, jospa tietäisit miten vähällä järjellä tätä maata johdetaan” sanoi joskus 1600-luvulla ruotsalainen valtakunnankansleri Axel Oxsenstierna seuraajalleen, jonka tehtävänä oli jatkaa kanslerin työtä, mutta tunsi itsensä 17-vuotiaana hyvin epävarmaksi. Nykyisillä hyvinvointialueilla voisi kysyä saman kysymyksen monissakin yhteyksissä ja monella tavalla. Todennäköisesti vastauskin olisi suunnilleen sama, ainakin minun mielestäni.

Tähän loppuun on vielä lisättävä mietelause, joka on tämän päivän Aamulehdessä. Ystävistä kun puhutaan, tiedämme varmasti jokainen, että määrä ei ole tärkeä vaan laatu: ”Yksi ystävä elinaikana on paljon, kaksi ylenmäärin, kolme tuskin mahdollista”. – Henry Adams