Työelämää, ihmisten suhteita
VELI-PEKKA LEPPÄNEN
Juha Jokela tähyilee yhteisön ja johtajuuden pulmia uudessa näytelmässään.
Let’s Play Business, Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö. Teksti ja ohjaus Juha Jokela. Esityksiä 16.12. asti.
Kuva: Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri
Käsikirjoittaja ja ohjaaja Juha Jokelan (s. 1970) näytelmistä on usein noussut kiihkeääkin kohinaa. Muistuu mieleen sellaisia kuin Mobile Horror, Fundamentalisti ja Esitystalous (I-III), ja viimeksi 2020 Dosentit Kansallisteatterissa. Huipputöitä kaikki.
Jokelan uusin luomus on Let’s Play Business -näytelmä, jonka kantaesitys Helsingin kaupunginteatterissa on samalla hänen ensiohjauksensa siinä talossa. Jos Dosentit katsahti vapaan tieteen mahdollisuuksiin talouden pihdeissä, niin Business-teoksessa Jokela tähyilee taiteen, teatterin maailmaan. Nyt enemmänkin johtajuuden ongelmana – vaikka ainahan kyse on rahastakin.
Jokela pysyy sikäli teemoissaan, että myös Business pui pienehköä yhteisöä, hierarkiaa, valtaa ja vallan kieltä. Nyt teatteriryhmä valmistaa esitystä HX-nimisestä konsulttiyhtiöstä, jossa asetelmat ovat menneet nurin niskoin itsevaltaisen johtajan Raimo Hemmingin vetäydyttyä syrjään.
Sähäkkä nuori toimitusjohtaja Artturi (Martti Manninen) ryntää uudistamaan yrityskulttuuria ja -kieltä – ja lanseeraa vaikka mitä ”impulssikennoa” ja rentoa ”jortsuvarttia”. HX-läisten, ”höksyjen”, perinnäistä menoa ja arvopohjaa puolustaa toimialajohtaja Hannu (Santeri Kinnunen). Viestintäpomo Ressu (Sanna June Hyde) seilaa vähän häilyvämmin. Jumalhahmona – varsinaisena Kolkko-Kaisana – kaikkien yllä vaanii HX:n hallitusta luotsaava Tuulikki Lund (Wanda Dubiel).
Samaan aikaan on se teatteriryhmä, samaisin näyttelijöin. Väliin työstetään näytelmää, väliin puhdistetaan teatteriryhmän sisäilmaa. Tasoja vaihdellaan äkisti, lennosta.
Vaikuttaako monimutkaiselta? Niin katsomossakin.
Tällainen sisäkkäinen kehystarina, teatteria teatterissa -kikka, on nyt vaikeasti perusteltavissa. Ja hankala toteuttaa juohevasti. Lupaavasti alkaneetkin teema-aihiot jäävät jotenkin kesken kun tulee jo kiire toiselle tasolle, toiseen kohtaukseen. Poukkoilu leimaa esitystä.
Näytelmä ei tyystin kaadu mutta kompastelee rakenteeseensa.
Kiintoisimpia juonilankoja keriytyy kun eräs työntekijä pähkäilee itsekseen, vuotaisiko hän HX:n ahdistavista ongelmista tietoa lehdistölle. Johtaneeko tuo johonkin, ja jos, niin mihin?
Mainituista sekavuuksista huolimatta jotkut kohtaukset kantavat upeasti, eivätkä vähiten Jokelan loihtiman dialogin ansiosta. Jokelalla on kyky mukautua tarkasti kulloisenkin käsittelemänsä yhteisön kieleen ja puheenparteen. Niin nytkin, aito yritysjargon kukkii.
Juonipaljastuksitta voi todeta, että näytelmän loppu pelastaa paljon, luonteeltaan reilu, kokoava ja suhteellistava yhteenveto.
Ulospanona Business-näytelmä on mitä korein. Ketterästi liukuvat lavastukset, videoiden, äänen ja musiikin harkittu käyttö – toimii. Samoin kuin koreografiat muutamiin tanssijaksoihin. Kaupunginteatterin lentokentäksi nimitelty päälava ei synnytä autiota vaikutelmaa.
Mutta parasta – jälleen kerran – ovat ihmiset, näyttelijäsuoritukset. Santeri Kinnunen sen kun petraa vaan: Jerusalem-näytelmän loistokas päärooli vastikään pienellä näyttämöllä, nyt firmajäärä Hannun osa. Muutosten vastustusta, vähättelyä, oman tuolin suojaamista – ja miten eläytyvästi!
Ja Wanda Dubielin muuntautumiskyky! Hypyt hyisen Tuulikki Lundin ja näyttelijäseurueen johtajan välillä ovat vaikuttavaa ammattityötä.
Muutaman mainitakseni.
Let’s Play Business ei täysin vastaa odotuksiin. Myönnän odottaneeni iskevämpää ja raaempaa näkemystä, ja kielellisesti vieläkin hersyvämpää Jokelaa.
Voisiko olla, että Juha Jokela on näytelmissään jo tarpeeksi rakentanut ja purkanut näitä yhteisöjen pattitilanteita? Että tuoreita näkövinkkeleitä on yhä vaikeampi ellei mahdoton löytää?
En tiedä, ja siksi kysyn.