Runo näyttää, yhdistää ja lohduttaa

Tervetuloa lukemaan Eläkeläinen-lehdestä tutun Runopysäkki-palstan jatko-osaa, netissä julkaistavaa Runopysäkki-blogia.

Runot: 

Syksy saapuu
Taas syksy saapuu
taivaan peittää pilvet harmaat
vaan me iloitaan
taas yhteen tulla saamme

On kesä iloineen
jo jäänyt taa
ja muistot kauniit
meitä johdattaa.

Näin kaikki pyörii
ja vuodenajat vaihtuvat
siis me iloitaan
kun siinä olla saamme.

ja kerho meidän
on koti toinen–yhteinen
ja laulut — leikit
sydänten on avaimet.

Helena Koponen, Varkaus

* * *

Suru

Tähdet tuikkivat ikävissään
                                                  narkoottisin samein silmin.
Naapuriin tuotu koira ulisee.
Valvon.
En anna surun tulla sydämeen
                                                  en päästä lähellekään.
Eilen vielä vein havuja haudalle
                                                 että olis lämmin, äidin ja isän
niin myös ajattelin silloin yhdeksän vuotta sitten.
Missä vilahti ne yhdeksän vuotta
                                                missä olin minä?
Näen itseni joskus näyteikkunassa
                                                hattu päässä, ajatus kallellaan. 
     Valvon hikoilen,
                                                palan sisältä kuin iltataivas. 
Raotan verhon, avaan lasin hetkeksi.
Naapurin koira ulisee ikävissään,
                                                emosta erotettu vieraassa kodissa.
  Valvon.
En anna surun tulla sydämeen
                                               en päästä lähellekään.
     Laitan lasin kiinni.
Yön kohdusta avautuu aamu ja 
                                               uuden päivän parku. 

Eila Kangaslampi, Forssa

* * *

Koti

Nukun rattaissa –
hirsien raosta aamuaurinko
leikkii kasvoilla. 
Äiti kolistelee kaivolla
lypsyastioita.
Lehmät veräjällä odottavat
huiskivat kärpäsiä.
Äiti lypsää ja hyräilee,
maito tuoksuu ruoholle.
Isä istuu rappusilla,
liippaa viikatetta.
Sytyttää tupakan,
kävelee polkua alas
viikate olkapäällä.
Pussihousut jalassa
lakki vinossa, pari paidan nappia auki.
Henkselin napissa kiinni 
kellon perät.

Sylvi Sirainen, Helsinki

Palautteet

Helena Koposen Taas syksy saapuu -runo on varmaankin kirjoitettu lauluksi. (Alkuperäisessä tekstissä oli merkitty kertosäkeiden paikatkin, vaikka ne nyt tästä tiputin pois.)

Koponen kertoo kirjoittaneensa runon erästä kerhoa varten. Onkin arvokasta, että porukalla tai yhteisöllä voi olla heitä varten tehty teksti. Runo ikään kuin kietoo ihmiset syliinsä: me ollaan yhtä, me kuulutaan tähän porukkaan!

Runopysäkillä vuodenajat ovat voimallisesti läsnä, ja Helena Koposen runossa niistä tehdään synteesi. 

* * *

Eila Kangaslammen Suru on herkkä ja assosiatiivinen runo. Surua on vaikea kuvata ”järkikielellä”, se vaatii toisenlaiset keinot, sitä pitää yrittää lähestyä vaivihkaa, sivusta. Ja näin Kangaslampi tekee. 

Rytmin vaihtelu tukee runon sisältöä. Menetyksen ja surun keskeltä nousevat eksistentiaaliset kysymykset ja itseyden ihmettely:
”Näen itseni joskus näyteikkunassa/
hattu päässä, ajatus kallellaan. ”

Kieli on tarkkaa ja voimakasta: ”palan sisältä kuin iltataivas” tai avautuu ”uuden päivän parku”. 

Vaikuttava taidonnäyte! 

* * *

Sylvi Siraisen Koti-runo on kuin elokuva. Konkretian ja aistihavaintojen kautta lukija saa eloisan kokemuksen pihapiirin tapahtumista ja ihmisistä. Lapsi nukkuu sisällä, mutta saamme ”ulkokuvaa”, kun runokamera lähteekin sisältä ulos. 

Runokamera-ajattelun kehittäjä Markku Toivonen listaa kymmenen eri tapaa, kuinka lyyristä kameraa voi käyttää. Sisältä ulos tai ulkoa sisään -zoomaaminen on yksi näistä mahdollisuuksista. ”Kadulta olohuoneeseen, erämaasta autiotupaan”, Toivonen kirjoittaa. Siraisen runossa liikutaan siis hirsitalosta pihapiiriin. 

Toteavuus ja yksinkertaisuus tekevät runosta vahvan. 

Niina Hakalahti