Runoutta korona-aikaan

Tervetuloa lukemaan Eläkeläinen-lehdestä tutun Runopysäkki-palstan jatko-osaa, netissä julkaistavaa Runopysäkki-blogia.

Runot:

Korona

Korona-virus on kuin pelimerkki
joka löytää maailman kolkat,
kylvää pelkoa ja kuolemaa,
myöskin toivoa elämään.

Luonto karsii nyt kovalla kädellä laumaansa,
iskee kovalla kuumeella heikompiin,
pysäyttää pörssihait, lentoliikenteen.

Onko tämä vasta alkua? Varoitus ainaisen
kasvun kannattajille. Luonto on armoton,
se näyttää meille voimansa – avaako kaaos 
silmämme! Tekemään kaikkemme.

Irja Oksa, Vantaa

 

Minä unelmoin

Minä unelmoin siitä aurinkoisesta päivästä,
jolloin vähävaraisten nöyryytys lakkaa,
jolloin vammainenkin on ihminen,
jolloin arvokas vanhuus on subjektiivinen oikeus.

Minä unelmoin siitä kauniista päivästä,
jolloin luotiliivipukumiehet jättävät
hallitukset, parlamentit ja palatsit,
jolloin sotilasliitot sementoidaan kallioon.

Minä unelmoin siitä lempeästä päivästä,
jolloin työtä riittää kaikille sitä tarvitseville,
jolloin kodin katto löytyy jokaisen katseltavaksi,
jolloin köyhien leipäjonot ovat kadonneet.

Minä unelmoin siitä onnen päivästä,
jolloin sodat ja sorto ovat loppuneet,
jolloin syrjintä ja osattomuus ovat kaikonneet,
jolloin oikeudenmukaisuus kukkii.

Minä unelmoin siitä riemun päivästä,
jolloin meret ja metsät ovat puhdistuneet,
jolloin näen jälleen taivaan puhtaan sinen,
jolloin rakkaus korvaa kulutuksen.

Jos minä vain unelmoin yksikseni,
maailmassa ei mikään muutu.
Jos minun maailmassani ei ole tilaa muille,
maailmassa ei mikään muutu.

Matti Laitinen, Helsinki

 

Valokuvat – sukupolvien ketju

Katson kuvaa kerran, toisenkin.
Isovanhemmat sylissään
pitävät pienintä,
kastemekossa nukkuvaa.

Uudempi perhekuva kertoo sen
miten hellästi puristuu
isän käsi ympäri lapsosen
joka syliin rauhoittuu.

Koulukuvassa hilpeät kasvot
monet toverit ympärillään
toinen toistaan katselevat
kuvaamista jännittävät.

Punaruusut hehkuvat kädessään
rippikoulusta päästyään
totisin ilmein katsovat
kasvot valokuvaajaa.

Valkolakin juhlavan hiuksillaan
kuvassa nähdä saan
monet mahdollisuudet odottaa
– onko oikeaa valintaa.

Nuori armeijapuvussaan
asepalvelustaan suorittaa
lupaa isänmaataan puolustaa
jos kutsun palveluun saa.

Kuvat rakkaat vuosien varrelta
hellästi järjestelen,
nipun paperiin kääräisen
 – jälkipolville säilytän.

Aira Tuovinen, Sonkajärvi

 

Kaiken loppu

”Se on kuin murrosikäinen vasta,
ei se lakkaa ikinä satuttamasta”,
niin hän sanoi ja minä häntä sanoilla löin
itsetuntoa toisilta kerjäsin
ja kaikki sanani söin
kumpi sammutti valon
kumpi sytytti palon
yhtä väsyneitä kumpikin elämään
kuin torakka kolossaan
eikä lähdetä mukaan
toiset menee ja tulee
ei sellaista elämää kestä kukaan

Kun toinen on poissa
toinen tarpoo yhä soissa
vain kuolema välissä
onko kumpikaan enää järjissä

Kun luet tämän
ymmärrät vähän
minä ainakin ymmärrän enemmän

Riitta Räty, Kiuruvesi

Palautteet:

Irja Oksan Korona-runossa reagoidaan maailmamme mullistaneeseen virukseen. Korona on myös sukua Eläkeläinen-lehden numeron 2 Runopysäkillä julkaistulle Oiva Björkbackan Ilmastonmuutos-runolle, kummassakin runossa taustalla vaikuttaa ekokritiikki. Oksa mainitsee runossaan jatkuvan kasvun ihannoinnin vaarasta, ja Björkbacka kirjoittaa ilmastonmuutoksesta, jonka ihminen toimillaan on käynnistänyt.

Ekokriittinen kirjallisuus herättelee lukijaa väläyttämällä mahdollisesti toteutuvia uhkakuvia. Irja Oksankin runossa viesti on kova, mutta se välitetään toivoa unohtamatta.

***

Matti Laitisen Minä unelmoin-runossa kuuluu turkkilaisrunoilija Nazim Hikmetinlyriikan klangia. Teho syntyy toistosta sekä siitä, että unelmointi tarkentuu erilaisiksi toiveiksi; että luotiliivipukumiehet katoavat, että jokainen saa katseltavaksi oman katon… Yksittäisenä ilmauksena ”rakkaus korvaa kulutuksen” on todella vahva.

Runo etenee toistoa moottorinaan käyttäen, viimeisessä säkeistössä todistus vaihtuu teesiin. Hieno, vahva runo, tärkeä muistutus meille kaikille.

***

Aira Tuovisen Valokuvat – sukupolvien ketju -runossa elämänvaiheita katsotaan valokuvien kautta. Runossa on hienoinen luopumisen tunnelma, katse on retrospektiivinen. 

Muistan joskus lukeneeni, että lähes kaikkien valokuvista löytyvät samat kohokohdat, juhlat ja vastaavat. Tuovisen runossa yksityinen muuttuukin yleiseksi. Kuvat jäsentävät muistelua.

Kuvissa on aina kiinnostavaa sekin, mitä niissä ei ole, mitä on rajattu pois. Tuovisen runo saa pohtimaan oman menneisyytensä kuvia sekä suhdetta niihin.

                                                       ***

Riitta Rädyn Kaiken loppu -runossa ihmissuhteen dynamiikka on sairas. Runon puhuja on ajautunut tilanteeseen, jossa kummallakaan osapuolella ei ole hyvä olla. Yksin ei ole hyvä, mutta ei yhdessäkään.

Runossa on vahva tunnelataus. ”Kuin torakka kolossaan” kuvaa hyvin ahdistusta. Lopussa on kuitenkin toivo. Vain kommunikoimalla ja tunteita sanoittamalla (puhumalla ja kirjoittamalla) voimme lisätä ymmärrystä.

Palaan aina säännöllisin väliajoin selaamaan Milan Kunderan romaania Olemisen sietämätön keveys. Siinä on yksi hienoimpia kuvauksia siitä, miten vaikeaa toisen ihmisen ymmärtäminen on. Tästä samasta valtavasta aiheesta Riitta Rädynkin runo ammentaa.

NIINA HAKALAHTI

Runoja Runopysäkille voi lähettää osoitteeseen:

niina.hakalahti@sci.fi

Niina Hakalahti
Kukkolankatu 16
33400 Tampere